Vaimo: Tule viereeni, haluan
maata kainalossasi vielä tämän kerran. Täällä on kylmäkin.
Mies: On niin paljon
mietittävää, onkohan paperini kaikki järjestyksessä. Minun
täytyy mennä
Norjan kautta, koska Euroopassa on
sota. Sitten Norjasta New Yorkiin laivalla, niin kuin tiedät.
Vaimo: Tule nyt. En tiedä,
milloin seuraavan kerran saan kainalossasi lämmitellä.
Mies: - Olethan maannut
kainalossani jo kymmenen vuotta.
Vaimo: Et ole meidän kymmenen
avioliittovuotemme aikana vierelläni ollut aina.
Mies: Tiedän, että olet
kauhuissasi, kun joudut jäämään tänne Lapualle taloa asumaan. Ja
onhan meillä pojatkin. Mutta kyllä sinä pystyt pitämään ne
Herran kurissa ja nuhteessa.
Vaimo: Jään sinua valtavasti
kaipaamaan. Ja pojat ainakin aluksi kyselevät, missä isä on.
Mies: No tulen viereesi, kun
niin haluat. Mutta kyllä sinä tiedät, että minun on vaikea löytää
paikkaa täällä Suomessa.
Vaimo: Niin, Amerikkaanhan sinä
aina olet haaveillut pääseväsi. Mutta nyt menet Kanadaan
kuparikaivokselle, jonne myös olet halunnut päästä.
Mies: Sieltä minä saan
sellaiset rahat, että pääsemme asumaan oikein taloa täällä
Suomessa.
Vaimo; Ota minut lujasti
syliisi.
Mies: No joo!
Vaimo: Minulla tulee usein
sellainen tunne, ettet välitä perheestämme vähääkään.
Mies: Välitänhän minä.
Lähden tienaamaan meille asumarahaa.
Vaimo: Juuri niin. Kun lähdit
ensimmäisen kerran Amerikkaan, oliko se vuonna 1903, olit
kaksikym-mentäyksivuotias poikamies. Halusit lähteä metsätyömaalle
isäsi perään. Minulle piti sinun kihlat ostaa. Heti menomatkalla
Englannin Hull:n satamassa sinulta ryöstettiin matkalippu ja kaikki
rahat.
Mies: Mutta minäpä olin
kekseliäs. Sain laivassa olla koneistonhoitajan paikalla.
Vaimo: Lähtiessäsi takaisin
Suomeen, satamassa sormukset ja kultakello varastettiin. Jouduit
tienaamaan kihloja vielä kaksi vuotta metsätyömaalla, missä sinä
monien muiden suomalaisten kanssa työskentelit.
Mies: Eikö me voitaisi olla
ihan hiljaa. Voi, miten sileä poski sinulla on. Sinä olet komea
nainen ja monella tapaa vahva, joka kykenet kaikkeen.
Vaimo: Kun sinä vihdoin tulit,
meillä oli häät joulun jälkeen kolme vuotta ensimmäisen matkasi
alkamisesta. Minä rakastuin sinun lainehtivaan mustaan tukkaan,
silmiesi paloon, kaikkeen.
Mies: Olit niin hehkeä, kun
lähdimme yhdessä sitten kesällä Amerikkaan, Minnesotaan.
Raskautesi oli edennyt kuudennelle kuukaudelle. Reinohan syntyi
sitten Amerikassa lokakuussa.
Vaimo: Koko se neljä vuotta
oli vaikeaa. Vuoden päästä syntyi Väinö ja kahden vuoden päästä
Juho. Sinä halusit jatkuvasti muuttaa uudelle paikkakunnalle
asumaan. Et ajatellut, kuinka hankalaa perheellesi kaikki tämä oli.
Mies: Perustithan sinä
poortihaussin, jota hoidit tarmokkaasti apulaistesi kanssa.
Vaimo: Niin, se paloi poroksi,
eikä meillä tietenkään ollut vakuutuksia. Silloin päätin, että
nyt Amerikka saa riittää. Ajattele, jos pystyt! Reino oli neljän -
ja Väinö kolmen vuoden vanha. Juho oli seitsemän kuukauden
ikäinen. Reino ja Väinö olivat laivassa hakaneuloilla hameessani
kiinni ja Juho sylissäni. Oli se paluumatka!
Mies: Tulin vuoden päästä
takaisin ja sitten syntyi Vieno, mutta hänen piti kuolla kolmen
viikon vanhana. Miksi, sitä en ymmärrä! Olisi ollut yksi tyttö
meillä
Vaimo: Tauno on nyt vuoden
ikäinen ja vielä niin pieni ja tarvitseva. Minä en haluaisi laskea
sinua menemään. Tulee väkisinkin mieleen, että pystytköhän
koskaan asettumaan paikoilleen. Jotenkin tuntuu niin pahalta. Kunpa
kaikki menisi hyvin, ja että pitkä matkakin onnistuisi.
Mies: Taidan tästä nyt
lähteä asemalle. Siellä voin maata penkillä ennen junan lähtöä.
Vaimo: Jumalan siunausta
vaikealle matkallesi!
Isoisäni, Juho Kustaa Harju kuoli
melkein heti Kanadan Sudburyiin saavuttuaan 28.2.1916
kolmekymmentäneljävuotiaana Hän hyppäsi liikkuvasta junasta
työmaansa kohdalla, löi päänsä raidetankoon niin, että kalloon
tuli avomurtuma.
Isoäitini, oma mummuni, Liisa Harju
muutti Nivalaan ja eli Juhon jälkeen vielä kolmekymmentäseitsemän
vuotta. Hän asui nuorimman poikansa, Taunon isossa perheessä
kuolemaansa saakka. Hän ei enää mennyt naimisiin, eikä koskaan
puhunut Amerikan matkasta.