Radiosta alkaa kuulua Albinonin Adagio
istun kirkon penkillä
palelee
parvelta kuuluu hiljainen urkujen soitto
pian siihen yhtyy arasti viulu
Adagion surulliset sävelet tietävät tiensä
tunkeutuvat sinne missä suru ja
äidin ikävä vielä asuvat
sävelet yhtyvät ja eroavat
surevat ja lohduttavat
kunnes lopuksi
hitaasti
hiljenevät
* * *
Äidin haudalla
Kun vuosi vaihtui ja radiossa oli luettu Hymyilevän Apollon säkeet ja Helsingin tuomiokirkon kello lyönyt 24 lyöntiä, osasi äitini jo aina odottaa soittoani. Viimeisenä uutena vuotenaan 1992 hän tunsi varmaankin jo voimiensa hiipuvan, kun pyysi minua lupaamaan, että häntä ei vietäisi hoitolaitokseen salaa, puhumatta hänelle siitä etukäteen. Lupasin pitää siitä huolen. Kevättalvella äiti sitten äkillisesti kuolikin.
Oli ensimmäinen pyhäinpäivä äidin kuoleman jälkeen, kun ajoimme jokavuotiseen tapaan Iisalmen maaseurakunnan hautausmaalle, jossa sukuni vainajat lepäävät.
Järveltä puhaltava vihainen viima sammutti monta kertaa liekin ennen kuin se sai otteen kynttilän sydämestä. Levottomana se jäi lepattamaan kummulle valaisten vain heikosti äidin hautakiven uutuuttaan kiiltävät kultakirjaimet.
Isän haudalla avaran sankarihautausmaan matala kivirivistö antoi vielä enemmän tilaa tuulen viuhua, mutta mummun ja ukin haudalle ei pahin viima päässyt tunkeutumaan. Jykevä vanha kirkko pakotti sen vaihtamaan suuntaa ja antoi suojan sen lähellä jo kauan levänneille.
Iltapäivä oli tummunut hämäräksi. Mies oli huomannut kirkkoon syttyneen valot, sinne voisin mennä lämmittelemään. Hän hakisi auton lähemmäksi ja odottaisi siinä.
Juhlavalaistu kirkkosali oli tyhjä. Ensin kuului vain omien askelten kaiku kivikäytävällä. Sitten korva erotti hiljaista urkujen soittoa parven suunnalta. Adagio. Kohta soittoon yhtyi arasti viulu…
Aino Tapaninen/16.3.2023