Selasimme lapsuudenkodissani vanhoja valokuva-albumeja tyttäreni kanssa pääsiäispyhinä. Tytär teki havainnon: Vain pariin kuvaan on hymy mummon kasvoille löytynyt. Totisia hymyttömiä kasvoja on kymmenissä kuvissa. Voi tietysti olla syynä sekin, että valokuvauksen tilanne oli niin jännittävä, ettei siinä voinut iloista ilmettä naamalle vetää. Äitini voisi sanoa myös valokuvistaan päätellen olleen jonkintasoinen tosikko. Ei äiti myöskään puhunut pehmosia ja jonnijoutavia, niinkuin isällä oli tapana. Veisasi varsinkin vanhempana virsiä kauniilla äänellään.
Omat lapset pääsivät syliin harvoin sen jälkeen kun oppivat pukemaan itse. Toisin oli lastenlasten kanssa. Mummon syli oli avoinna vielä kouluikäisellekkin. Äiti ei puhunut lapsuudestaan paljon, mutta joskus hän kertoi äitipuolensa olleen ankara kasvattaja. Työtä piti tehdä paljon ja piiskakaa sai melko vähäisistä syistä. Tämän hän kertoi pojillekkin jonkun purppasun oheistuotteena. Tyttärilleen hän oli puhunut myös oman äitinsä piiskaustuokioista, joille ei ollut mitään näkyvää syytä. Todennäköinen syy lienee ollut mielenterveysongelmat. Kirjallista tai muuta todentavaa tietoa sairaudesta ei ole löytynyt. Sen aikakauden ihmisiltä ei kukaan ole heidän aikanaan huomannut kysyä asiaa. 13-vuotta äitiä vanhemmalla enolla olisi varmaan ollut omakohtaista kokemusta ajan tapahtumista. Mummoni oli kuollut äidin ollessa vain vähän yli 8-vuotias.
Meillä lapset joutuivat osallistumaan kodin töihin pienestä pitäen. Vanhimmilla tytöillä oli viikottaiset siivousurakat ja muut vastaavat työt odottamassa aina koulun jälkeen. Kesällä kasvimaalla kylvämistä, kitkemistä ja harventamista riitti. Suurin ja työläin oli turnipsipelto, kymmeniä rivejä monen kymmenen metrin pituisina. Pienempiä toistuvia töitä oli lehmien haku laitumelta lypsylle. Pyykinpesua, perunan kuorintaa ja kaikenlaista muuta pientilan askaretta riitti kaikille. Pojille lankesi luonnostaan polttopuiden teko, uunihalkoja kolmea eri mittaa ja lisäksi ohuita hellapuita. Vesiheinän kiskominen sialle oli inhokkihommani. Nykyaikainen positiivinen palaute oli tuntematonta. Jos homma meni hyvin, oli tuloksena hiljaisuus ja mokatessa tai huonosti tehtynä motkotusta ja homman uusimista.
Äitin periaatteena (varmaan isäkin oli pienellä taivuttelulla samaa mieltä) oli antaa kohtuullisen hyvät lähtökohdat kaikille lapsille elämään omalle taipaleelle. Vanhin veli ei halunnut tai voinut opiskella vaan tarttui työn reunaan heti kun kynnelle kykeni. Pienetkin rahat olivat tarpeen pientilan taloudessa. Nuoremmille mahdollistui näin opintielle lähtö. Molemmat siskot kävivät keskikoulun, minä ammattikoulun ja nuorimmainen ylioppilaaksi. Sen jälkeen jatko-opiskelunsa kukin järjesteli ja rahoitti itse. Monasti isä oli joutunut käymään naapurin Paavolta lainaan rahaa tyttöjen junalippuja varten. Äiti ei ilennyt hommaa hoitaa vaan delegoi sen isälle. Meijerintilipäivänä tai savottahankkeiden maksupäivänä Paavo sai lainatut rahat takaisin.
Pääsiäispyhinä sain muutakin uutta tietoa lapsuuteni aikojen tapahtumista vanhimmalta siskoltani. 1950-luvun puolivälissä oli äiti matkustanut samalla junalla koulukkaan kanssa kaupunkiin ja sanonut menevänsä sairaalaan. Kotiin hän oli palannut muutaman päivän päästä sairaan oloisena. Vasta siskon aikuistuttua, oli äiti kertonut syyn. Pikkuveljen synnytyksen yhteydessä oli lääkäri sanonut suoraan lapsiluvun olevan nyt täysi. Seuraava synnytys olisi liian vaarallinen ja johtaisi todennäköisesti kuolemaan. Äiti oli uskonut lääkäriä ja keskussairaalassa oli tehty abortti ja sterilointi.
Helpommat ajat äitille koitti, kun hän alkoi saada pientä kansaneläkettä. Kerrankin oli ”omaa rahaa” käytössä, penskat lähteneet muailmalle ja lypsylehmät myöty. Hyvää aikaa kesti lähes 20 vuotta.
Pertti Sormunen
2024