Kyllä minä nyt olen jo selättänyt sen kirotun koronan. Ihan tuntuu hyvältä olo ja reippaalta mieli, eikä hautausmaalle ole kovin pitkä matka, ajatteli Mirkku melkein ääneen siinä soikean kultakehyksisen peilin edessä asetellessaan kiharoitaan vaalean huopahatun alle. Musta villakoira Aada istui eteisen plyysimatolla Mirkun jalkojen juuressa ja tarkkaili päätään kallistellen Mirkun liikkeitä ja matolle hakemaansa remmiä. Kohta lähdettäisiin ulos.
Mirkku istahti samettipäällysteiselle tuolille, veti
jalkaansa nahkaiset nilkkurit, nousi, avasi vaatekaapin ovet ja pukeutui
kamelinkarvaiseen kevätulsteriinsa ja kietaisi kaulaansa kirjavan silkkihuivin.
Hän kiinnitti hihnan Aadan kaulapantaan, tarkisti, että avaimet olivat
käsilaukun sivutaskussa ja pähkinät takin taskussa. Sitten hän otti kepin ja
pyörillä kulkevan kauppakassin ovensuusta.
-
No niin Aada, lähdetään. Ensin haetaan tilatut
kukkaset.
Aada ja Mirkku elivät kumpikin samaa elämäniltavaihetta, ja heidän
askeleensa sopivat hyvin yhteen. Mirkku nojasi kevyesti keppiinsä ja Aada
tyytyi tassuttelemaan rauhassa pyöräkassiin sidottuna. Puistokäytävä johdatteli
heidän kulkuaan torin viereiseen kukkakauppaan. Kauppa oli pysynyt paikallaan
jo vuosikymmeniä. Vaikka omistajat olivat vaihtuneet moneen kertaan, koki
Mirkku sen vieläkin omaksi kukkakaupakseen. Sieltä äiti oli käynyt tilaamassa
seppeleen isän haudalle, samoin hänen rippikukkansa. Sieltä hän oli Sepon
kanssa hankkinut myös oman pienen morsiuskimppunsa.
Hautausmaata reunustava luonnonkivistä muurattu aita rajasi
kaupungin ja liikenteen äänet ulkopuolelleen. Hiirenkorvaiset koivujen oksat
huojahtelivat lempeän viileässä tuulessa juhlallisina ja vakaina seisovien
kuusten lomassa. Pari oravaa viiletti peräkkäin hiekkakäytävän poikki Mirkun ja
Aada editse kuusesta toiseen. Mirkku hymyili. Oravia, kurreja. Kristian oli
aikanaan kieltänyt Mirkkua sanomasta oravia kurreiksi, koska äitinsä oli
kutsunut häntä Kurreksi. Vielä viime viikolla Mirkku oli nähnyt unen Kristianista,
sellaisen nuoruusunen. Peipposen tarmokas liverrys havahdutti Mirkun takaisin
hetkeen, ja hän heitti taskustaan muutaman pähkinän oravien perään.
-
Onpa täällä jo keväistä ja siistittyä, Mirkku sanoi
käytävää lakaisevalle nuorelle naiselle.
-
Niin, peipposet ja mustarastaatkin laulelevat
päivittäin, pari västäräkkiäkin on jo näkynyt.
Monetkohan äitienpäiväkukat tänne vielä pääsen tuomaan,
Mirkku ajatteli. Keväinen infektio oli vienyt kovasti voimia. No, tuossa on
kuitenkin jo vanhempien hauta. Mirkku nosti kassistaan varovasti kaksi punaista
ruukkuruusua ja asetteli ne istutuslapion kanssa hautakiven eteen. Kolmannen
ruukun hän istutti viereiselle haudalle, Sepolle. Hänenkin kuolemastaan oli jo
yli kolmekymmentä vuotta. Mirkku istui pitkään hautojen edessä olevalla
penkillä, Aadakin tarkkaili rauhassa oravia ja peippoja. Siinä hänen silmiensä
edessä olivat hänen lapsuutensa ja nuoruutensa tärkeimmät ihmiset, niin monet
muistot - kauniit, lempeät, kiihkeät ja kivuliaat, riemukkaat ja katkerat,
uhmakkaat, alistuneet.
Aada ynisi hiljaa ja herätti Mirkun ajatuksistaan. Hän nousi
ja jatkoi pidemmälle hautausmaan keskustaan, missä olivat sukuhaudat ja suurimmat
muistokivet. Siellä oli Kristerin kivi yhtenä ison, paksuin ketjuin ympäröidyn
hauta-alueen kivistä. Mirkku otti kassistaan vielä yhden syvänpunaisen leikkoruusun,
katsoi ympärilleen, astui varovasti kiviportaat hauta-alueelle ja laski ruusun
Kristerin haudalle.
Haudalta laskeutuessaan hänen lähelleen loikki orava
uteliaasti, mutta varuillaan. Mirkku kaivoi taskustaan pähkinöitä ja kumartui
ojentamaan niitä oravalle. Hän tunsi huimauksen, kellahti kumoon, ja pähkinöitä
kieri maahan. Kurre, hän ajatteli, katso Kurre, kurre! Hän ei enää kuullut
uikuttavaa Aadaa, ei nähnyt nurmikolle kierähtäneitä pähkinöitä syövää oravaa
eikä aidan takana pian välkkyviä sinisiä valoja.
Sirpa Suntioinen
2025