Ai että minä tykkään tästä paikasta. Tämä paikka on uutuuttaan puhdas ja valoisa, avara ja nykyaikainen. Täällä on paljon eri ikäisiä ihmisiä, vauvasta vaariin, kuten on tapana sanoa. Ja kuitenkin voin olla ihan yksin, omassa rauhassa omien ajatusten seurassa. Monenlaisia ääniä porisee ympärillä. Rekisteröin ja tunnistan nuo äänet, mutta ne eivät häiritse liikaa, jos haluan sukeltaa itseeni ja sulkea korvani kaikelta ulkopuolella olevalta.
Tulin tänne taas tänään, kun löytyi pari tuntia vapaata aikaa. Maski napakasti kasvoilla sai huohottamaan kevyesti. Ovenkahvoihin tartuin vain hansikkaat kädessä. Desinfiointiaineen tehokkaalta vaikuttava haju hiipi sieraimiin ja vei pois sen suklaapötkyn tuoksun, josta olin ajatellut saavani voimaa tulevaan kuntoilurupeamaan.
Etsin itselleni pukukoppia ja penkinpätkää. Mielellään mahdollisimman kaukana varatuista kaapeista. Löysin sellaisen ja aloin kuoriutua ulkovaatteista alkaen, kunnes lopulta olin melkein nakusillani, vain varvassandaalit jaloissa ja suihkumyssy päässä. Tarkistin vielä kännykän ennen suihkutiloihin lähtöä, jos olisi tullut vaikka joku tärkeä viesti. Kukaan ei ollut kaivannut minua. Tämä oli minun ikiomaa aikaa.
En kerro teille yksityiskohtaisesti, miten peseydyin, enkä myöskään sitä, miten onnistuin mutkuilemaan itseni uimapuvun sisään. Ahaa, nyt jo varmaan arvasittekin, mikä tämä minulle mieluinen paikka on. Kuntolaakson uusi uimahalli, kuopiolaisten ilo ja ylpeys.
Laskeudun varovasti altaaseen. Vesi tuntuu kylmältä. Vanhastaan tiedän, että äkkiä siihen tottuu. Lähden juosta sinkuttamaan kohti altaan syvää päätä. Monta kasvoiltaan tuttua vesijuoksijaa tulee vastaan. Nyökätään tunnistamisen merkiksi. Onpa siellä muutama tutumpikin kuntoilija, jonka kanssa vesijuoksu sujuu rattoisasti rupatellen. Korona-aikana kävijöitä on ollut vähemmän. Mutta nyt kuntouimarit ja uimaseuralaiset miehittävät heille varatut radat. Pienet koululaiset kipsuttavat jonoa muistuttavassa muodostelmassa opetusaltaalle. Uimataito on tärkeä perustaito maassa, jossa vettä riittää joka kylälle. Energiset pojanrimpulat kiipeävät kerta toisensa jälkeen hyppytorniin vain saadakseen aikaan nopean pudotuksen ja pari epämääräistä kierrettä ennen kuin lätsähtävät veden pintaan miten milloinkin. Kaikkein pienimpien uimahallikävijöiden altaassa on vettä kymmenen senttimetrin syvyisesti. Se riittää heille tuomaan riemua yltäkyllin.
Tunnin urakka, mieluinen sellainen, on suoritettu. Suihkun kautta kuivailemaan omalle penkinpätkälle. Vieressä toinenkin mummo kiskoo ähkien ja puhkien tukisukkaa. Pari hörppäystä vesipullosta, kyllä vesi on hyvää. Tyytyväinen, raukea olo.
Riitta
Kärkkäinen
18.9 2021
Takaisin tarinoihin