Meren ja kaupungin yllä leijuu harsoinen sumupilvi. Sälekaihtimien raoista ja niiden edessä roikkuvien kahden suuren Tiffany-lasisen kukkalautasen läpi pääsee säästeliäästi valoa olohuoneeseen. Televisiossa välkkyvän Uusi Päivä-ohjelman hahmot selvittelevät monimutkaisia ihmissuhteitaan välillä yksinään monologeina, mutta enimmäkseen milloin kenenkin sarjan hahmon kanssa pähkäillen. Huoneen nurkassa ahtaasti sohvan, matalan pöydän sekä seinään kiinnitetyn kirjahyllyn ja korkean lipaston lomaan työnnetyn upottavan nojatuolin uumenissa istuu Anneli. Hän katselee välillä kuvaruudun tapahtumia, välillä selailee polvillaan olevaa Glorian Ruoka ja Viini-lehteä.
Tänäänkään ei kukaan ole soittanut eikä käynyt eikä
lähettänyt edes tekstiviestiä tai sähköpostia. Siivoojakin tulee vasta
ylihuomenna. Annelilla on oluttölkki toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa. Pöydällä
on tyhjä oluttölkki ja kaksi keittokirjaa, toinen suomen, toinen
englanninkielinen.
Anneli ravistaa kädessään olevaa tölkkiä – tyhjä se on. Hän
jättää tölkin pöydälle toisen seuraksi ja kaukosäätimen sohvalle, kampeaa
itsensä ylös tuolista ottamalla tukea pöydän kulmasta ja tuolin käsinojasta. Lehti
putoaa lattialle. Anneli tavoittelee turvonneilla varpaillaan kotitossuja
lehden alta, mutta ei saa niitä mahtumaan jalkaansa. Hän alkaa pujottautumaan
huoneen täyttävien huonekalujen, koriste-esineiden ja lamppujen lomitse kohti
avokeittiötä paljain varpain ja käsillään huonekaluista tukea ottaen. Lattialla
olevat muruset pistelevät ilkeästi herkkiin jalkapohjiin.
Pitäisi antaa noita äidiltä perittyjä tuoleja, pöytiä ja
jalkalamppuja jollekin. Kellehän niitä kehtaisi tarjota tai kelle edes haluaisi
tarjota. Ihan kunnon tavaroitahan ne ovat. Vai pitäisikö kuitenkin viedä
kierrätykseen. Miten ne saisi sinne. Tarvittaisiin iso paketti auto.
Lähtisiköhän serkunpoika Krister niitä viemään. Tai Aila.
Keittiössä työpöydällä on kahvikone, kattiloita, paistinpannuja,
maustepurkkeja ja leipäpusseja sekä kasa erikielisiä gourmet-lehtiä. Hellalla
on avoinna parsakattila, jonka reunoille on tarttunut vihreitä kukintojen
nuppuja. Jääkaapin viereisessä nurkkauksessa on patteristo lääkepurkkeja ja
tablettiliuskoja. Anneli hipelöi purkkeja. Jokohan hän on ottanut
iltapäivälääkkeen. Ottiko ennen kuin jäi katsomaan televisiota? Vaiko jo
päiväkahvin kanssa? Anneli ravistaa purkkia ja aprikoi hetken. Sitten hän
kiertää purkin auki ja ravistaa yhden pillerin kämmenelleen. Anneli nielaisee
pillerin jääkaapista ottamansa omenamehun kanssa ja jää tutkimaan kaapin
sisältöä. Hän huomaa paketillisen minisalmipötköjä, repäisee paketin auki ja
työntää yhden pötkön suuhunsa.
Lapsuudesta tuttu haju ja maku. Näitä isäkin aina nappasi
huikopalakseen, kun tuli ilta- tai yövuorosta kotiin. Kunnes ei enää tullut.
Kun oli päättänyt päivänsä virka-aseellaan työpaikallaan. Senkin jälkeen äiti
oli aina pitänyt minisalamia kotona. Anneli oli veljen kanssa niitä syönyt, jos
ei muuta ruokaa ollut tarjolla. Äiti ei koskaan. Puoli pakettia on nopeasti
huvennut. Suolan, rasvan ja voimakkaiden mausteiden vastustamaton yhdistelmä.
Kun yhden syö, ei voi olla ottamatta seuraavaa.
Paketti on nopeasti tyhjä. Diabetes-hoitaja ei olisi
taaskaan iloinen, ei kolesterolin mittaaja, ei sisä- eikä keuhkotautilääkäri.
Pitäisi syödä säännöllisesti, useita kertoja päivässä, pieniä määriä, kevyttä
kasvispitoista ruokaa. Mutta olihan hän aamulla keittänyt parsaa ja syönyt ne
sitruunan, majoneesin ja voisulan kanssa. Pitäisi liikkua säännöllisesti, joka
päivä. Pitäisi laihtua ainakin parikymmentä kiloa. Mutta jalat ovat hellät ja
voimattomat ja kenkiä on vaikea saada jalkaan. Tasapainoakin on vaikea hallita.
Päässä huippaa.
Mutta nyt janottaa. Anneli penkoo jääkaappiaan, josko
johonkin pakettien taakse olisi jäänyt edes yksi oluttölkki. Olutta ei löydy,
mutta kylläkin paketillinen jo yli viikko sitten vanhaksi mennyttä luomu
paistijauhelihaa. Se pitää heittää pois.
Anneli etsii puhelintaan. Jäikö se makuuhuoneeseen
päiväunien aikaan? Vai toimistohuoneeseen? Yöpöydällä on Tiffany-lamppu, lasisia
norsuja ja pieni kipsiveistos, paperinenäliinoja, käyttämättömiä ja palloiksi
rutistettuja, yövoide putkilo ja silmätippapullo. Mutta ei puhelinta. Sängyn
viereisellä penkillä lojuu puhtaita vaatteita toisessa päädyssä ja käytettyjä
toisessa päädyssä. Puhtaat pitäisi silittää. Jospa siivooja ehtisi.
Kapean eteisen toisella puolella olevassa toimistohuoneessa
on kirjoituspöytä täynnä kirjoja, lehtiä sekä tietokone ja printteri. Mutta ei
puhelinta. Tietokonekin pitäisi palauttaa työnantajalle, kun
sairauslomaloppuisi ja eläkeläisen arki alkaisi. Sitten pitäisi hankkia oma,
sekin maksaisi. Ei kai sitä tulisi toimeen ilman tietokonetta ja kunnollista
nettiyhteyttä.
Äidin vähät perintörahat olivat lopussa. Suurin osa oli
mennyt autoon. Kauankohan hän kykenisi tai saisi sitäkään ajaa. Silmiinkin oli
tullut jo ongelmaa. Eikä näitä vuokriakaan pystynyt eläkkeestä maksamaan –
kolme huonetta keittiö ja sauna. Sauna, niin, hän oli vienyt aamulla yöpukunsa
saunan likavaatelaatikkoon. Puhelin löytyy saunan alimmalta lauteelta. Anneli
tutkailee sen tietoja, mutta hänelle ei ole soitettu, ei ole tullut viestejä.
Hän valitsee Kristerin numeron.
-
En pääse juuri nyt vastaamaan, mutta voit jättää
viestin, niin otan yhteyttä myöhemmin.
Anneli ei jätä viestiä. Joku muukin saattaisi sen kuulla.
Minä täällä, Anneli. Voisitko tulla käymään. Haluaisin antaa sinulle yhden
Tiffany-lampun ja voisin laittaa hyvää ruokaa. Kävisit tullessa kaupassa ja
toisit olutta ja viiniä. Ei, niin hän ei voinut viestittää. Sehän kertoisi
heti, että hän ei itse kykene ajamaan, koska on juonut jo – montako – joka
tapauksessa liian monta olutta.
Anneli kumartuu polvilleen keittiön alakaapin eteen ja
onnistuu löytämään melkein puolillaan olevan Disaronno-pullon. Hän nostaa
pullon työpöydälle ja kampeaa itsensä pystyyn puisen keittiöjakkaran avulla.
Hän palaa takaisin nojatuoliinsa pullon ja lasin kanssa. Paksu, makea manteliliköörin
maku ei ensin tunnu sopivan salamirasvojen kanssa, mutta toinen suullinen
maistuu jo jälkiruualta. Olisi pitänyt valmistaa espressoa liköörin kanssa,
mutta Anneli ei enää halua nousta tuolin sylistä.
Huomenna, hän päättää, pitää lähteä kauppaan heti aamusta.
Mutta sitten on muutettava. Pankissa neuvoivat niin.
Muutettava pienempään ja halvempaan asuntoon. Alettava elää nuukemmin, eläkkeen
mukaisesti. Ei voi elää keskustassa merinäköalaa ihaillen, jos rahat eivät
riitä. Olisi muutettava halvemmalle alueelle, jonnekin periferiaan, metrolinjan
päähän. Ajatus asunnon etsimisestä kauhistuttaa. Entä kaikki huonekalut. Ne
mahtuivat juuri ja juuri tähän asuntoon, mutta eivät pienempään. Mitä hänellä
sitten olisi, kun ei tätä asuntoa, parikymmenvuotista kotiaan. Tätä
asuntoaluetta, jota moni työkaveri on häneltä kadehtinut – ja hänen hyvää
palkkaansa. Nyt hän joutuisi jäämään sairauseläkkeelle ennen virallista
eläkeikää.
Äitikin oli saanut olla töissä loppuun asti – ja oli
jaksanut. Vaikka isä oli kuollut ja velikin. Niin, velikin oli jättänyt hänet
Annelin, hylännyt äidin omaishoitajaksi. Oliko se tahallinen teko, hylätä
heidät naiset. Vai oliko se kuitenkin ollut onnettomuus. Oli vain lähtenyt pienellä
veneellään merelle ja löytyi monen päivän kuluttua kallioisen luodon rantakiviin
takertuneena. Mutta äidillä oli ollut Anneli.
Äiti kehui ystävilleen, että hänellä on kolme a:ta. Avanne,
Anneli ja apu. Annelilla ei ollut ketään. Kun äiti jäi eläkkeelle, hän muutti
kotipitäjästä Annelin kanssa samaan kaupunkiin – saamaan Annelilta apua
avanteensa hoitamiseen. Ja Anneli oli kokenut velvollisuudekseen nöyrästi ottaa
sekä isän että veljenkin osan yksin hoitaakseen. Oli lähtenyt jokaisen soiton
jälkeen päivällä tai yöllä, työstä tai vapaa-ajanvietosta auttamaan äitiä. Eihän
äidillä ollut muita kuin Anneli. Avannehoitajiin äiti ei luottanut, miksi olisikaan,
sillä hänellähän oli Anneli.
Entä Annelin oma elämä? Anneli ottaa lisää Amarettoa. Oliko
hänellä ollut omaa elämää. Oli opiskeluaikana. Toisten opiskelijoiden kanssa.
Ne kolme vuotta. Äitikin oli ollut silloin vielä kunnossa. Sitten äiti oli
alkanut sairastella.
Eikä Annelia nyt tullut tervehtimään kukaan. Ei Ailakaan,
sentään lähin työkaveri. Jos soittaisi Ailalle. Mutta Aila vain juttelisi
hetken kohteliaasti puhelimessa ja toivottaisi sitten hyvää yötä. Jos
lähettäisi Ailalle tekstarin, niin Aila vastaisi siihen lyhyesti ja laittaisi
mukaan kuvan mökkipihansa kukkasista. Ei muuta.
Anneli soittaa uudelleen Kristerille.
-
Puhelimeen, johon soititte, ei juuri nyt saada
yhteyttä.
Miksei saada yhteyttä, miksi Krister ei vastaa, eihän se voi
enää töissäkään olla. Eikö se viitsi vastata, eikö se halua vastata.
Anneli päättää lähettää viestin Ailalle. Viestiin tulee pari
kirjoitusvirhettä, mutta Anneli ei niitä huomaa. Aila huomaa ja tulkitsee ne
omalla tavallaan, mutta vastaa. Kiittää viestistä, kertoo lyhyesti pihansa
syyskuulumisista, toivottaa mukavaa iltaa, hyvää yötä ja kauniita unia ja
liittää mukaan kuvan komeasta syyshortensiastaan.
Anneli ei halua olla yksin. Hän tarvitsee huomiota ja
puheseuraa. Hän haluaa, että joku huolehtii hänestä, on käytettävissä,
osallistuu hänen elämäänsä. Hän kirjoittaa Ailalle toisen viestin.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rahat on lopussa. Mun on
muutettava jonnekin lähiön kurppaseen kaksioon. Mistä mä sen asunnon edes
löydän. Miten mä sen muuton järjestän. Jalat ei toimi kunnolla. Mun on
ruvettava käyttämään rollaattoria. Autolla ajotkin loppuu kohta. Mulla ei oo
mitään toivoa. Teen itsemurhan, niin kuin velikin teki. Nyt himmenee, on hyvä
lähteä.
Anneli silmäilee naputtelemansa tekstin läpi. Ailalla on
lapsia, se on äiti. Se ei voi jättää ketään pulaan. Viime kerrallakin se
laittoi niin mukavat poliisit perään. Ne jutteli pitkään ennen kuin toivottivat
hyviä öitä. Annelin sormi hipaisee ’lähetä’-symbolia.
4.4.2023