Parikymppisenä
etsin paikkaani ja sitä mitä ”isona alkaisin tekemään”. Äidin
äkillinen kuolema irroitti perhepiiristå ja tunsin olevani kuin
lastu laineilla.
Sain paikan
Kärkölästä Lahden läheltä. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi ja
jouduin muuttamaan asuntoa monta kertaa. Asuin väliaikaisesti
pienessä punaisessa mökissä iäkkään mummon vuokralaisena.Talo
oli kuin museo. huoneet matalat ja pihapiirissä oli aitta,liiteri,
sauna ja vessa.
Eräänä päivänä
mummon luo tuli nuori diakonissa Annikki. Tuli puheeksi asumiseni ja
silloin hän kysyi voisinko muuttaa hänen kaverikseen pikkupappilaan
Järvelän asemalle, kun siellä on pelottavaa asua yksin isossa
talossa. Seurakunnan päättäjät olivat myötämielisiä asialle.
Muutin ilomielin mökin peräkamarista tilavaan valoisaan asuntoon
jossa oli sisävessa ,sauna ja suihku,sekä puhelin käytettävänä.
Kaikki sujui hyvin.
Teimme töitämme pitäjällä ja yritimme mahdollisimman paljon
kulkea yhdessä autollani. Vapaa-aikanani autoin Annikkia. Siivosimme
vanhusten asuntoja, pesimme pyykkiä ja mattoja. Meillä oli tapana
lauantaisin saunoa yhdessä ja sitten syödä kiukaalla lämmiitettyä
makkaraa ja saunajuomana oli vaarinkaljaa.. Jälkeenpäin
naureskelimme kuinka” rohkeita” olimme
me nuoret
itsenäistyneet maalaistytöt.
Meillä oli monet
hauskat yhteiset tapahtumat. Huumorintajumme oli samanlainen ja
nauru, sekä itku oli herkässä. Kerran sattui niin että Annikki
oli kotonaan Joroisisa käymässä ja minä olin yksin suuressa
talossa. Yöllä heräsin siihen että talon toisen päädyn ulkoovea
joku raplasi ja tuli sisälle. Enempää ajattelematta minä
pinkaisin huoneeni ikkunasta ulos ja juoksin yöpaitasillani
naapuriin. Sieltä sitten tulimme katsomaan kuka ja mitä varten joku
oli tunkeutunut pappilaan. Melkoinen oli hämmästyksemme kun Annikki
tuli meitä vastaan pitkässä perintöyöpaidassa. Hän oli saanut
kyydin ja tuli sovittua aikaisemmin yöllä kotiin.
Kyllä minua nolotti
naapurien vaivaaminen ja koko juttu. Vaikka juuri siksihän minä
siellä asuin ”mörönsyöttinä” Annikin seurana. En ollut mikään
arka, mutta kylällä ja pappilankin ympärillä liikkui
vaarattomana pidetty Alfred niminen nuorukainen ja kurkisteli
ikkunoista. Oletin unenpöpperössä että nyt hän oli päässyt
sisään. Kyllä minun tempaukselleni naurettiin ja sain kuulla
ikkunasta hyppelyjuttuja pitkään.
Annikin mukana
tutustuin Orvokkiin ja koko hänen perheeseensä . Heidän luonaan
sain sitä kaipaamaani kodin lämpöä. Perheen äiti oli ihana
sydämellinen nainen, äidillinen ja hyvän ruuan laittaja. Opin
häneltä piimäjuuston ja imelletyn perunalaatikon teon. Isä oli
sodan käynyt hyvä, huumorilla höystettyjen juttujen kertoja.Hän
oli oikea viherpeukalo. Itse rakennetun talon ympärillä oli kaunis
puutarha ja paljon kukkia. Missään en ole nähnyt niin suuria
begonioita kuin heidän kuistillaan. He olivat kumpikin vaativissa
ja rankoissa töissä huonekalutehtaalla. Minulla on vieläkin siellä
tehdyt ruokapöytä ja tuolit kodissani.
Orvokki oli perheen
ainoa tyttö ja hän otti minut isoksisiskokseen. Talossa oli usein
koolla perheen neljän lapsen lisäksi muitakin nuoria.Minun
volkkarillani teimme retkiä. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan ja
vierailin usein heillä muutettuani pois muuanne. Kesämatkoilla
perheen kanssa poikkesimme aina Järvelässä ja Orvokki on nuoremman
tyttäremme kummitäti.
Orvokin kanssa
ystävyytemme on jatkunut kohta kuusikymmentä vuotta. Käyn hänen
luonaan aina kun se on mahdollista, Ja hänen sairastuttuaan olemme
melkeimpä joka päivä puheliyhteydessä. Kerromme päivän
tapahtumista ja muistelemme menneitä.
Tää ystävyys ei
raukene se kestää ainiaan...
Kerttu Miettinen