 |
| Helenan ensimmäinen työpaikka |
Jäätelötötterön luominen vaati aluksi opettelemista, mutta työ tekijäänsä neuvoo ja homma alkoi sujua näppärästi ihan pian. Jäätelöpallerosta pitää saada kiinteä ja siisti. Ostaja ei tykkää, jos hänelle myydään pelkkää makeaa ilmaa.
Meillä oli
virallinen siisti työasu, takki ja hilkkakin päässä. Siinä asussa tarkeni hyvin
palvella asiakkaita, yleensä aika kuumassa, peltisessä kioskissa. Palkkaa en
tarkkaan muista, se oli pieni provisio myyntituotosta. Suurensuuri se ei ollut,
mutta ilahdutti pientä oppikoululaista. Veroakaan ei tarvinnut maksaa, mutta
piti
toki tehdä ilmoitus verottajalle, että palkkatyötä oli tehty. Isän kanssa
yhdessä tehtiin veroilmoitus. Sen jälkeen olenkin tehnyt veroilmoitukset ”ihan
ite”. Meillä oli lupa nautiskella jätskiä kuormasta sen verran kuin mieli teki,
mutta ei sitä muistaakseni ylettömästi harrastettu. Vuoden 1964 mukavasta
kesätyöstä jäi todisteeksi kiva valokuva tyytyväisestä nuoresta tötterön
vääntäjästä.
Sinä kesänä, kun täytin 14 vuotta, hoidin lapsia ja tein kotitöitä. Siitä saisi ihan oman pitkän tarinansa, joka jääköön toiseen kertaan.
Ensimmäinen, mielestäni oikea työpaikkani, oli Lahdessa Starckjohannin rautakaupan talousosastolla sinä kesänä, kun täytin 15 vuotta. Työaikani oli kuusi tuntia päivässä. Työasu oli ihan samanlainen mekko kuin vakituisilla myyjillä. Pieni ruokailutauko oli keskellä työpäivää. Silloin kävimme jokainen vuorollaan syömässä pienet eväsleipämme varaston hyllyjen välissä.
Sain tuon työpaikan, koska minulla oli hyvät koulunumerot ruotsin- ja saksankielessä. Taisin olla myös aika reipas heidän mielestään, sen kuulin myöhemmin väärän koivun kautta. Minun toivottiin palvelevan ulkomaalaisia asiakkaita, joita vieraili paljon Lahden komeita hyppyrimäkiä ihmettelemässä. Oli mukavaa pakata heidän mukaansa kaikenlaisia matkamuistoja kertomaan terveisiä Lahdesta ja Suomesta.
Kesäisin myös vietetään paljon erilaisia juhlia, häitä ja ripille pääsyjä, joihin tarvittiin lahjoja. Ostettiin tuliaisia sukulaisvierailuille. Ja hankittiin kaikenlaista tarpeellista omille telttaretkille ja kesämökeille. Minusta oli mukavaa kääriä mahdollisimman nättejä lahjapaketteja kippuranauhoineen. Erityisen ylpeä olin kaikesta suomalaisesta muotoilusta, olipa sitten kyse taidelasista tai emalikattilasta. Joskus toki joutui pakkaamaan arkisempiakin esineitä, esim. harja ja rikkakihveli olivat tosi haasteellinen paketoitava.
Tulihan siellä joskus töllöntöitäkin tehtyä. Kerran, kun olin hakemassa varastosta jotain ihan muuta tavaraa, tiputin hyllystä hienon saksalaisen posliinisen kahvikannun. Ei se ihan säpäleiksi mennyt, mutta rikki kumminkin. Ajattelin, että nyt tuli maailmanloppu! Posket ja kaula häpeästä punoittaen menin kertomaan osastonhoitajalle vahingosta. Hän ei ollut moksiskaan. Mentiin vain yhdessä katsomaan tilanne ja tehtiin vakuutusyhtiölle ilmoitus. Sirpaleet jäivät hyllyn nurkkaan odottamaan vakuutusyhtiön vastausta. Kun hyväksyvä päätös oli tullut, osastonhoitaja kehotti heittämään kannun kappaleet pois tai korjaamaan kannun itselle vaikka kukkien kastelukannuksi. Se kannu oli rikkinäisenäkin niin kaunis, että vein sen kotiin ja liimasin sirpaleet paikoilleen. Tuolla se vieläkin keittiön hyllyssä muistuttaa mieluisasta kesätyöpaikasta.
Huristelin töihin aamuisin vaaleanvihreällä Jopolla ja varmaan erityisen iloisesti ja vauhdilla ensimmäisenä palkkapäivänä. Palkkaa sain 235 mk kuukaudessa. Palkanmaksua varten olin oikein avannut tilinkin KOP:iin eli Kansallisosakepankkiin. Minun ei tarvinnut antaa tuosta palkasta killinkiäkään kotiin, vaan sain pitää sen kokonaan itselläni. Vastuullisesti ja varovasti tienestiäni käytin, kuten isä ja äiti olivat neuvoneet. Ihan ensimmäiseksi ostin itselleni uudet kävelykengät syksyn koulun alkua odottamaan. Ne kengät olivat pähkinänruskeaa, kiiltävää nahkaa, ihan uusinta muotia. Ja tuoksuivat ihanalle uudelle nahalle. Lieneekö mikään muu ostos myöhemmin antanut sellaista onnen tunnetta kuin nuo ensimmäisestä palkasta ostetut nahkakengät.
Minut toivotettiin tervetulleeksi samaan työpaikkaan myös seuraavana kesänä ja mielelläni sinne meninkin. Tunsinhan itseni jo ihan vanhaksi konkariksi kaupallisella alalla.
17-vuotiskesänä tapahtuikin sitten radikaali alanvaihdos. Olimme kahden muun luokkakaveritytön kanssa seuraavat kaksi kesää töissä ”raksalla”. Palkka oli meidän mielestä kova, mutta työkin oli kyllä aika raskasta.
Sanotaan, että kun antaa pikkusormen jollekin asialle, se vie herkästi koko käden. Minulle kävi juuri niin. Noissa teini-iän kesätöissä annoin työnteolle pikkusormen. Minä menetin kirjaimellisesti molemmat kädet työelämälle 53:ksi vuodeksi.
Riitta Kärkkäinen
 |
| Helenan rikkoma ja myöhemmin liimaama kaunis kannu |
19.4.2022
Takaisin tarinoihin