Albumiani selatessani katseeni pysähtyy tauluun, jossa on arvokkaan näköisiä naisia ja miehiä. Tunnistan heidät ensimmäisen urheiluseurani juhliin kutsutuiksi henkilöiksi.
Ensimmäisen rivin kunniavieraat ovat kaikki
joko urheilullisesti tai järjestötoiminnassa
mukana olleita henkilöitä. Nuorin rivissä oleva Heikki Klemola oli hyvä
seiväshyppääjä ja myöhemmin valtakunnallisesti tunnettu urheiluvaikuttaja. Isäni
Lauri Hovi (ent. Ståhlberg) saavutti molempien sukunimien aikana menestystä
useissa lajeissa, joista mainittakoon ampumahiihto, hiihto, suunnistus ja
yleisurheilu. Hän kuului myöhemmin Vanhoihin Hiihtoveikkoihin. Heistä en löydä
muita valtakunnallisesti menestyneitä ihmisiä. Anteeksi jos muistini pettää
siinä mielipiteessä.
Mistä johtui minun ja sisarteni
kutsumattomuus tilaisuuteen. Osoitteeni ei ainakaan ollut tietämättömyydessä,
sillä onhan mukana isäni lisäksi kolme
serkkuani sekä joukko muita sukulaisiamme.
Hiihdossa edustin Metsäkylän Kurssia parhaimpana hiihdon menestysvuotenani 1954. Silloin toin tilaston mukaan seuralle ainoat kahdeksan pistettä ja se oli sijalla 88 kaikista suomen seuroista. SVUL:n piirien välinen kilpailu SM-kilpailuissa v. 1954 tilasto osoittaa Kymenlaakson olevan kuudennella sijalla. Jos saavuttamani kahdeksan pistettä olisivat puuttuneet, niin sijoitus olisi ollut yhden huonompi. Olin myös Hiihtoliiton nuorten valmennusryhmässä. Suunnistuksessa edustin myös aluksi tätä kotikyläni seuraa. Myöhemmin saavutin SM hopeaa ja olin maaottelusuunnistaja niin kuin kaksi sisartanikin. Tilaisuuteen ei myöskään kutsuttu sisariani. Onkohan maassamme muita kolmea naista, jotka ovat olleet maaotteluissa ja saavuttanut menestystä erikoisesti suunnistuksessa?
Taulua katsellessa tulee monta hauskaa
muistoa mieleen. Kaksi serkkupoikani olivat suunnistuskisoissa ja heistä eräs
nainen kilpailun jälkeen hävittyään sisarelleni sanoi: "Ja vielä nuo
Paavolan valkeapäät juoksivat perässäsi. " Jaakko on jo kuvaa otettaessa
tukkansa menettänyt, mutta Jussi seisoo arvokkaana silmälaseissaan ja tukkakin
on päässä, niin kuin hänellä oli viime syksyiseen kuolemaansa saakka.
Monta edesmennyttä on jo taulussa. Onkohan
heistä tehty nimiluetteloa, sillä aikaa vierii kuvan otosta, eikä kukaan tiedä
keitä siinä on. Tämä nimien puute tilaisuuksista yleistä. Miten tärkeää on
nimet tallentaa.
Minun ja sisarteni kohdalla taulussa on
unohduksen utu ympäröinyt meidät.
Reetta Väänänen
Kevät 2016
Takaisin tarinoihin