Olin todella
ihmeissäni. Mies oli muuttunut oudoksi ja etäiseksi. Hän lähti iltaisin uudesta
kodistamme jonnekin talven pimeyteen, palasi takaisin yömyöhään. Olimme asuneet
vasta muutaman kuukauden Helsingissä, kun hänen motiivinsa alkoivat askarruttaa
minua. Ruokapöytään hän tuli ylimielisenä, niin ja puhumattomana. Erityisesti
puhumattomuus satutti minua.
Mies oli
jäänyt eläkkeelle 2003 Kainuun eräästä seurakunnasta. Minulla oli vielä
työvuosia jäljellä. Olimme muuttaneet Helsingin Hakaniemeen kesän
loppupuolella, toria vastapäätä olevaan osakkeeseen.
Ikävöin
entisiä työtovereitani ja ystäviä. He soittivatkin paljon ja halusivat tietää,
mitä meille suureen maailmaan kuuluu. Näin, että Miestä ärsyttivät nämä
puhelut.
Kerran
teatterista palattuamme eksyin hänestä. Mies oli lähtenyt luikkimaan edelleni
ihmisjoukossa ja odotti kotimme portaikossa. Silloin aloin aavistella, että nyt
on tapahtumassa jotain pahaa.
Tosiasiat
alkoivat valjeta. Muutama tuttava kertoi nähneensä Miehen nuoren miehen kanssa
kaupungilla. Lopulta minäkin tapasin heidät yhdessä.
Eräänä
päivänä Mies sanoi, haluavansa avioeron. Olin kauhuissani ja totesin
mielessäni, etten voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Avioeroprosessi eteni
siihen pisteeseen, että kerran tultuani kotiin töistä Mies oli pakannut puolet
tavaroistamme muuttolaatikoihin. Vain seitsemän kuukautta aikaisemmin olivat
kaikki paikat täynnä muovisia laatikoita, ajatuksena rakentaa uusi, kaunis
koti. Minut täytti syvä musta tuska. Itkin itseni uuvuksiin. Huusin: ” Miksi
Isä? Missä Sinä olet?”
Jäin yksin
yli sadan neliön huoneistoon, ja kaiken lisäksi taloyhtiössä oli alkanut
putkiremontti. En voinut asua enää tässä osakkeessa.
Sisareni
tulivat tuekseni ja antoivat käytännön apua. Hanna-siskoni antoi Dagmarinkadun
huoneiston asuttavakseni. Myöhemmin Mies auttoi asunnon ostossa, ja muutin
Merihakaan. Marke-siskoni hoiti tuttavansa, varatuomarin avukseni. Hän piti
puoliani omaisuuden osituksessa. Niinpä sain erossa mm. auton, jonka
Martti-veljeni möi kohtuulliseen hintaan. Autosta saaduilla rahoilla matkustin
myöhemmin pitkiä reissuja.
Erään kerran
Dagmarinkadulla ollessani opiskelutoverini Airi tuli luokseni. Minä makasin
silloin vain pimeässä makuuhuoneessa, enkä jaksanut enää itkeä. Kahvit
juotuamme palasin sänkyyni. Koin iloa siitä, että kanssani on ihminen, joka
vain lukee minulle ääneen Helsingin Sanomia.
Miten
selvisin? Jos tämä kysymys olisi esitetty viisitoista vuotta sitten, vastaisin,
en mitenkään.
Siskoni ja
veljeni olivat todella kärsivällisiä. He auttoivat ja kuuntelivat. Olen heille
paljosta kiitoksen velkaa. Kun olin
puhunut lähes viisi vuotta sisarruksilleni
avioerosta ja kolmekymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta, Marke
sanoi, etteivät he enää jaksa kuunnella. Ei heidän enää tarvinnutkaan. Olin
puhunut heille pahan oloni ja alkanut vähitellen nähdä ympärilläni olevaa
maailmaa. Sain tukea myös monilta opiskelutovereiltani. Muutin Kuopioon ja
aikaa myöten sisareni totesivat: ”Sinä selviydyit”!