Laaja pihamaa kahden kookkaan rakennuksen välissä
on täynnä lapsia, juoksun vilinää,
huutoja ja kiljahduksia. ”Miten tuonne oikein mahtuu ja
mihin siellä olisi mentävä”,
mietin huolestuneessa mielessäni. Päätän
jäädä tien varteen seisomaan ja
seuraamaan, mitä täällä
tapahtuu. Korjaan repun asentoa. Maitopullo painaa toisen viilekkeen olkapään
yli käsivarrelle.
Isomahainen mies nousee uudemman, tiilirakenteisen koulutalon
rappusille ja huutaa jotakin. En kuule tänne asti, mitä
asiaa sillä on. Piha alkaa tyhjentyä.
Lapset kerääntyvät jonoiksi ovien eteen ja
meteli vaimenee vähitellen. En tiedä,
minne minun olisi lähdettävä.
Äkkään laihemman miehen lähimmän
oven pielestä ja menen kysymään häneltä,
mihin kakkosluokkalaiset kuuluvat. Tämä ei
vastaa kysymykseeni, vaan alkaa inttää, etten minä
ole ollut vielä ykköselläkään.
Selitän, että kävin
ekaluokan Valtimolla ja että muutimme kesällä
perheen kanssa tänne Pielavedelle. Saan neuvon kiirehtiä
vanhan puurakennuksen perimmäiseen jonoon.
Kolmekymmentä ikäistäni
lasta seisoo kiemurtelevassa parijonossa pitkän ja laihan naisopettajan
edessä. Asetun lauman takimmaiseksi. Jonot pitää
vielä oikaista ennen kuin pääsemme sisälle.
Etsin pulpetin niin takaa kuin saan. Vieressäni istuu pulska ja vilkas
poika, joka selittää jotakin karjalan sekaisella
savolla. Toisella puolellani on naapurin Lennu, johon olen jo tutustunut
kotitalon pihalla.
Opettaja esittelee itsensä. Sillä on
sama sukunimi kuin ortodoksipapilla ja muistan nähneenikin sen jossakin
illanvietossa. Vaikka olemme luterilaisia, uudet perhetuttavat uudella
paikkakunnalla ovat enimmäkseen Karjalan siirtolaisia.
On jo kyläiltykin ja käyty viikottain
tiistaiseurassa.
Saamme uudet lukukirjat. Se on sama kirja, jota luimme jo keväällä
Valtimolla, mutta omaani en ole vielä löytänyt
muuton jälkeen. Opettaja jakaa seuraavaksi kynän,
kumin ja ruutuvihon jokaiselle.
Lukuvuoden aikana on tulossa kultturikilpailut ja
raittiuskilpakirjoitus, opettaja kertoo. Aiheen innoittamana hän
pyytää jokaista, jonka isä on alkoholisti, nostamaan käden
ylös. Muutamia käsiä
nousee, myös naapurin Lennun. ”Nosta vaan Antero sinäkin
kätes”, Lennu sanoo. En ole pitänyt
isääni alkoholistina. Hänhän
juo muutaman päivän ajan vain silloin, kun on käynyt
kaupungissa. Eikä niitä kaupunkireissuja kovin usein
ole.
Välitunnilla koko koulupiha
tyhjenee yhtäkkiä, kun lapset ryntäävät
suurena laumana uuden koulun alaikkunoille. Veistosalissa kaksi aamulla näkemääni
miesopettajaa moksii toisiaan nyrkillä ja käy
sylipainia keskenään. Ikkunaan jää
kymmenittäin pieniä nenänpään
jälkiä ennen kuin miehet ymmärtävät
lopettaa ja poistua takahuoneeseen yleisölleen kumartamatta.
Iltapäivällä
olemme karjalaispojan kanssa tutustuneet toisiimme sen verran, että
päädymme mekin keskenään tappeluun koulun pihalla.
Se kisa ei kestä kauan. Minä olen hetkessä
selälläni pihamaalla ja Jussi, se
pulska vieruskaveri, istuu minun mahani päällä.
Vieras naisopettaja tulee meitä komentamaan ja sanoo, ettei
pidä ottaa mallia itseään typerämmistä
miehistä.
Siitä se lähti,
koulunkäynti ja muukin elämä
uudella paikkakunnalla, kultaisella 60-luvulla. Johtajaopettaja Veikko ja
varajohtaja Tauno eivät enää
sen koommin tapelleet, ainakaan julkisesti. Eikä mekään
Jussin kanssa. Meistä tuli parhaat ystävät
lapsuuden ja nuoruuden ajaksi, ja vieläkin soittelemme samoissa bändeissä.
Lennusta tuli aikuisena ruumisarkkukauppias, Jussista leipuri ja minusta –
minusta tuli harrastajakirjoittaja.