Syvässä vedessä…
Pinnistän silmäni äärimmilleen. Sumussa ei näe kuin
parikymmentä metriä ympärilleen. Moottori säksättää hyvin hiljaa, vauhtia ei
uskalla yhtään lisätä. Entä jos törmäämme kiveen – musta vesi ei houkuttele!
Nyt jo paleltaa sormia ja varpaita villasukista huolimatta.
- - Olemme ajautuneet liian kauas ulapalle, meidän
pitää kääntyä takaisin, virkkaa mieheni ja pyöräyttää samalla veneen ympäri. – Pitää hakea verkot sitten, kun sumu
hälvenee.
Pettymys vihlaisee. Taas uusi reissu tässä säässä. Minua
pelottaa, että voimme ajaa vaikka suoraan päin jonkun saaren rantaa, sillä
sumussa ei näe mitään.
- - Tuolla näkyy jonkun puun musta latva, hiljennä,
ettemme törmää rantaan! huudan äkkiä.
Sitten sumusta liukuu musta lippu, oman verkkomme kellukkeen
merkki! Olimme sattumalta törmänneet verkkoihin, jotka makasivat 20 metriä
syvän järvihaudan reunalla.
Aviomies alkaa nostaa verkkoja vedestä. Toinen verkko on täysin
tyhjä. Päätämme, että syksyn kalastuskausi saa päättyä tähän. Alkaa olla liian
ekstriimiä tämänikäisille.
Sitten juuri kun toisen pään kellukkeen merkki ilmestyy
näkyviin, veneeseen nousee suuri musta mötikkä. Minulta menee hetki, ennen kuin
tajuan, että se on ahven. - Eihän noin suuria ahvenia olekaan! Minä innostun ja
alan hihkua niin, että vene keikkuu vaarallisesti. Varottelen miestäni koko ajan,
kun hän irrottaa jättikalaa, ettei se varmasti pääse karkuun. Kun kala on
turvallisesti sangossa, näkyy toisen ahvenen pyrstö. Iso on tämäkin, mutta
jättikalan rinnalla se näyttää aika pieneltä.
Rantaan tultuamme punnitsemme kalat. Isompi painaa 1,6 kiloa
ja pienempi 1,1 kiloa. Iso on 50 senttiä pitkä! Siinä unohtuu kohmettuneet
sormet ja varpaat. Hurraamme äänekkäästi. Hieno päätös kesän kalastuskaudelle.
Marketta Isotalo
1.10.2018