Leiri herää uuteen aamuun vähitellen. Ensimmäiset vaeltajat
kömpivät ulos yömajoista ja niiden ympärille pystytetyistä teltoista jo ennen
auringonnousua ja suuntaavat otsalamppuineen pesupaikoille ja pihapöytiin.
Enemmistö odottaa, kunnes ensimmäiset auringonsäteet osuvat telttoihin. Silloin
lähimetsikön lintujen sirkutukseen alkaa sekoittua teltoista kuuluvaa makuupussien
kahinaa, vetoketjujen rahinaa ja hiljaisia hyvän huomenen toivotuksia. Pian on
kuhinaa pesualtaiden äärellä. Eri kielet sekoittuvat vaikeasti tunnistettavaksi
porinaksi. Paahdettu leipä ja käristetty pekoni tuoksuvat keittokatoksessa.
Viimeiset heräävät vasta tunteja myöhemmin. Heihin leirin henkilökunta
kiinnittää enemmän huomiota ja yrittää vaivihkaa arvioida heidän
vaelluskuntoaan.
Oma ryhmämme lähtee liikkeelle pääjoukon hännillä.
Vaellussuunnitelma on tehty jo kotimaassa ennen matkaa. Päämäärästä kaikki
tuntuivat olevan yksimielisiä. Eri reittivaihtoehtoja sen sijaan oli esillä
useita ja myös aikatauluista sopiminen vei aikaa. Keskustelu kävi välillä melko
kiivaana. Eräs meistä tiivisti sattuvasti: ”Tässä ryhmässä on oikeus riidellä.”
Suunnittelukokouksia jouduttiin pitämään useampia ennen kuin yhteinen
vaellussuunnitelma voitiin hyväksyä. Sittenkin jäi vielä muutamia, jotka
halusivat välttämättä poikeata sovitulta reitiltä parissa kohdassa kuuluisien
nähtävyyksien vuoksi.
Keskusteltavaa riittää vielä vaelluksen aikanakin. Jokaista
lepotaukoa ei ole voitu päättää etukäteen, joten vaeltajien erilainen kunto,
päivärytmi ja mieltymykset aiheuttavat välillä jopa sanaharkkaa. Jo toisena
vaelluspäivänä eräs matkalainen koki, ettei hänen mielipiteitään huomioida
ryhmässä ja kääntyi suuttuneena yksin palaamaan lähtöpaikalle. Jouduimme
istuskelemaan tunnin verran polun reunamilla ennen kuin ryhmän sovittelijaksi
valikoitunut nuorisotyöntekijä sai hänet kääntymään takaisin menosuuntaan.
Poluilla on enimmäkseen rauhallista, vaikka vaeltajia on
paljon. Alkukesän linnunlaulu ja hiljainen tuulen suhina saavat välillä
lisäväriä purojen solinasta. Metsämaa tuoksuu väkevästi kostealle mullalle.
Ohitamme muutaman hitaammin liikkuvan ryhmän ja jokin nuorisojoukko sujahtaa
meidän ohitsemme kapealla kohdalla jyrkästi viettävän rinteen reunalla. Otamme
tukea kylmästä kallioseinästä eikä kukaan onneksi keikahda reunan yli.
On mielenkiintoista tarkkailla toisia vaellusryhmiä. Joissakin
kuri näyttää olevan todella ankaraa. Matkanjohtaja ohjaa ryhmäänsä lyhyillä
käskyillä ja ryhmä tottelee johtajaansa kuin hyvin koulutettu sotilasosasto.
Eriäviä mielipiteitä tai edes kysymyksiä ei kuulu. Esimerkki toisesta
ääripäästä on ryhmä – tai lauma, joka aina päiväsaikaan levittäytyy kilometrien
pituiselle matkalle ja saapuu leiripaikalle omaa tahtia illan kuluessa. Parina
iltana matkanjohtaja on vielä pimeän tultua huudellut ja etsinyt ryhmän jäseniä
varmistaakseen, että kaikki ovat selviytyneet perille.
Reitin puolivälissä eräs vaeltaja ryhmästämme haluaa oikaista
lohkareista polkua pitkin. Päivämatka lyhenisi sillä tavalla melkein puoleen
suunnitellusta. Hän jättäytyy ryhmän hännille ja pujahtaa vaivihkaa
kalliopolulle. Onneksi hän kertoo suunnitelmastaan ystävälleen, joten osaamme
jäädä odottamaan oikaisijaa polun toiseen päähän. Kun häntä ei kuulu tuntiin,
valitsemme kaksi ryhmäläistä, jotka lähtevät häntä vastaan. Puolen tunnin
kuluttua näemme hakijoiden taluttavan oikaisijaa vaivalloisesti epätasaisella,
kapealla polulla. Nilkka on niukahtanut pahasti eikä oikaisija pysty kävelemään
ilman tukea. Lopun päivämatkaa toimimme vuorotellen hänen kainalosauvanaan ja
pääsemme perille seuraavaan leiriin juuri ennen pimeää. Leirin henkilöstö
auttaa loukkaantuneen tutkimusten, hoidon ja ennenaikaisen kotiinpaluun
järjestelyissä.
Me muut tulemme perille
päämäärään melkein ennakkoaikataulun mukaisesti, väsyneinä ja hiestä nihkeinä,
rakkoinemme ja kaikki lihakset kipeinä, mutta tyytyväisinä itseemme.
Antero Heikkinen