Olin ollut äidin kanssa jo talvisodan jälkeen
sjoitettuna Vampulan pappilan seurakuntataloon monen perheen kanssa yhdessä.
Isä oli ensin sotasairaalassa Turussa ja sitten armeijan palveluksessa. Meille
oli jo silloin lohkottu toistakymmentä hehtaaria viljelysmaata ja metsää ison
Jonkan kartanon maista.
Välirauhan ajan olimme Kurkijoella. Jatkosodan
evakkoina tulimme muiden yli kymmenentuhannen kurkijokelaisen kanssa takaisin
Loimijokilaaksoon. Meidän sijoitustalomme oli Viljamaa Vampulan Punolan
kylässä. Talo oli iso ja saimme asuttavaksi pirtin ja isännän työhuoneen
takaisen kamarin. Talossa oli hyvin iäkäs vanhaemäntä Fanni ja vanhapoika
isäntä Yrjö. He asuivat talon toisella puolella ja keittiö oli yhteinen. Äidilläni
oli varmasti hankalaa juuri liikkumaan oppineiden pikkusisarieni ja minun
viisivuotiaan kanssa asua vieraassa talossa. Isä oli paljon töissä noin kahden
kilometrin päässä olevalla tilallamme.
Naapurissa oli Isomaa niminen talo. Siellä oli
hyvin lapsirakkaat Kalle isäntä ja Aino taloudenhoitaja. Se oli kuin mummola
meille.Ainolla oli aina suuria piparkakkuja tai jotain muuta leivonnaista ja
makeaa mansikkamehua jollaista en ollut ikinä ennen saanut. Kuljimme hänen
mukanaan vasikoita juottamassa ja muissa talon töissä. Äiti ei eräänä päivänä
päästänyt meitä Isomaahan. Hän ajatteli että olimme ainainen riesa siellä.
Iltapäivällä Kalle isäntä tuli meille ja kysyi äidiltä: "Onks flikat
kippeitä ku ne ei oo lainka tänä pänä meirän iloks tullee". Siinähän selvisi
evakkoäidin turha huoli.
Ei meillä Viljamaan väenkään kanssa paha ollut
olla. Kerran Yrjö isäntä tuli kylältä
humalassa ja alkoi inttää jotain. Hän oli iso ja humalaisena pelottava. Olimme
juuri iltapalaa syömässä pirtin pitkän pöydän ääressä. Meskatessaan hän löi
lujaa pöydän päähän ja silloin yksi pöytälauta irtosi ja kippasi
mustikkasoppakupin nurin, SIlloin me lapset olimme parahtaneet oikein itkuun.
Yrjö luikki omalle puolelleen. Aamulla hän tuli nolona pyytämään käytöstään
anteeki ja sanoi. "Kui mää olinki niin humalassa ja menin tommottia
tekemään. Flikakki poras täyttä parkuu ja peljästyvät. Ei niiren tartte mua
peljätä".
Muistan kuinka Fanni-emäntä usein lauloi virsiä
kimeällä väräjävällä äänellä. Minua ihmetytti hänen laulaessa "Taivaassa
ratki taivaassa on ilo verraton.." mikä se sellainen ratki oikein on.
Emäntä oli jo muistisairas ja aina
oli jotain tavaraa hukassa. Hän sai päähänsä että minä olin ne vienyt. Kerran
hänen paksuja kultaisia vihkisormuksia ei löytynyt mistään ,vaikka monta henkeä
etsi niitä. Tietysti hän syytti taas minua. Ne kyllä löytyivät aikojen päästä
hänen omilta jäljiltään. Minua oli alkanut vaivata se ainainen syyttely. Se tuli jo uniinkin.
Vanhempani olivat huolissaan ja sitten tilanne vain paheni. Kävi niin että lemmikkilampaani
oli navetan takana liekanarussa, ja kerran taas kun menin sitä katsomaan se oli
kiertänyt narun niin että oli hirttäytynyt. Sen pullistuneet silmät tulevat
joskus vieläkin uniini.
Tilanne oli hankala. sillä vanhempani olivat
alkaneet rakentaa navettaa. Rakennuksesta tehtiin sellainen, että päädyssä oli navetta, sitten tehtiin
keittiö joka myöhemmin muutettiin karjakeittiöksi ja kamari josta tuli
myöhemmin talli ja vasikkakarsina kun asuintalo saatiin valmiiksi. Tätini hoiti
meitä ja kolme vilkasta lasta oli
hänelle vähän liikaa. Kaiken lisäksi minä oireilin emännän syyttelyiden takia.
Ehkä siinä oli syytä myös liian suurista muutoksista ja sota-ajasta.
Vanhempani tekivät viisaan päätöksen ja
päättivät että ennen koulun alkua olisin koko kesän mummon luona Parikkalassa.
Se oli lapsuuteni paras kesä. Olin siellä Annamari mummon. äidin nuoremman
siskon ja enon lemmikkinä ja kukaan ei
syytellyt mistään.
Kerttu Miettinen