Kuinka voi toivoa, vaikkei olis toivoa ollenkaan. Siltä nyt
tuntuu. Jo viime kesästä lähtien toivoin ja iloitsin, tänä kesänä on
Karjala-juhlat Helsingissä.
Toivo loppui muutama viikko sitten tullessa ilmoitus juhlien
lakkautuksesta. Melkein itkin silloin. Matiaskin oli luvannut olla mukana jopa kulkueessa. Etukäteen iloitsin
kaikesta, juhlasta Finlandiatalolla, jossa juhlapuheen olisi pitänyt Sauli
Niinistö. Oleskelusta Karjala-talolla. Kulkueesta kaupungin keskustasta
Aleksanterintorilta Finlandiatalolle. Ajattelin, että seuraavana kesänä, mutta
sitten ollaan Raumalla.
Karjalaisena minun pitäisi iloita, vaikka sydän märkänisi.
Kyselen vain miksi. Kun ei saa tavata edes ketään karjalaisista. Ryhmät on
peruttu. Ainoa toivo on, että kesä on tulossa. Mitä pettymyksiä vielä on
tulossa?
Tietysti täytyy toivoa, että pysyisi terveenä. Kiittää, että
on terve, saa ajaa pyörällä kovasti, vaikka tuuli yrittääkin kaataa. Kiittää
siitä, että voi itse syödä ja pukea päälle, näin ei ole kaikilla.
Muistella nousemisia Haltille ja muille tuntureille. Toivoa,
että syksyllä pääsisi Äkäslompoloon.
On hyvä lukea, lukea, sekään ei ole kaikille mahdollista.
Joitakin kaihileikkauksia on peruttu ties miten pitkäksi aikaa, kun olisi
toivoa päästä lukemaan muutenkin kuin suurennuslasin avulla.
Toivottavasti ei kukaan ole kateellinen minulle
lukumahdollisuudesta.
Mieli tekisi panna nuora kaulaan, ei niin kuitenkaan huoli
haastaa. Mielihyvää täytyy kantaa koprassa ja telmiä lattialla kuin lapsena.
Maaria Leinosen runossa ”Vielä on toivoa” toivo on olemassa. Niin kauan kuin on
lapsia, jotka uskovat unensa tosiksi ja leikkinsä työksi.
Toivon istuvani kesällä "laiturin päässä veden sinistä
ihmetellen."
Uhkailu "et mene kauppaan, jos aiot elää
satavuotiaaksi". Toivossa on hyvä elää, vaikka kapina mielessä narajaa.
Toivoa pidän koprassa, en lähde terveyttä tärvelemään.
Joskus ennen töissä kirjoitin ystävälle hänen eläkkeelle
lähtiessä: - Kun katsot taaksesi, kiitä kun katsot ylöspäin, niin usko kun
katsot sivulle, niin rakasta kun katsot eteesi, toivo."
Näinkö pitäisi tehdä? Jossakin Maria nimen Maijasta on
sanottu nimen merkitsevän "toivottu lapsi", siksikin täytyisi pitää
yllä toivoa.
Yli kaksikymmentä vuotta vanhan päivyrin löysin, johon olin
useana päivänä kirjoittanut runonpätkän tai ajatelman. Jossakin vaiheessa
kirjoitin otteita Kaarisilta-runosta. Sain kommentteja työkavereilta,
myönteisiä ja negatiivisia. Kavereistä kaksi olivat kiinnostuneimpia kirjoituksista.
Nimitin heidät "omatunto" ja "taivaskelpoisuus". Hienoa
tuntea toverihenkisyys noista lauseista. Toivon, että olisin kirjoittanut
päiväkirjaa silloin. Toivossa on hyvää elää, vaikka muistoissa.
Maija Silmärinen