Toiset istuvat jo paikoillaan, kun tulen palaverisaliin.
Laahustan takimmaiseen riviin, Kiimalaisen viereen. Siinä on aina tilaa. Pomo
selostaa edessä YT-menettelyä. Olen todennäköisesti ensimmäisenä
irtisanottavien listalla. Tai toisena, jos Kiimalainen kiilaa ohi. Ja hyvä
niin. Miten ihmeessä jaksaisin enää kuukauttakaan. Montako kymmentä vuotta olen
maksanut työttömyysmaksuja enkä ole vielä osaani sieltä kuitannut. Nyt olisi
kyllä minun vuoroni. Jos möisi jotain, vaikka pelejä ja hifiä, niin kyllä niillä
ainakin yhden etelänmatkan tekisi.
Nousen lentoon kuin albatrossi. Lähden jostakin
satamakaupungista ja otan suunnan suoraan Etelämerelle. Kiertelen ja kaartelen
huvikseni, kallistelen sivuille kädet levällään. Etsin sopivia nosteita ja
myötätuulia, liidän ilmavirtausten päällä. Tällä tavalla matka taittuu nopeasti
ja lämpimät ilmamassat ottavat minut pian syleilyynsä.
Valtameren laineet ovat kuin lauma valkoisia lampaita, ne
kulkevat kaikki samaan suuntaan, kohti Afrikan rannikkoa. Bongailen sieltä täältä
laivoja. Hidasta on niiden meno minuun verrattuna. Aavalla merellä ei näy
lintuja, mutta melko nopeasti alkaa horisontin takaa nousta yksinäisen saaren
siluetti ja pian huomaan ensimmäiset merilokit ja kuningaskalastajat. Alan
laskeutua hitaasti. Allani on delfiinilauma, joka tervehtii minua korkeilla
hypyillä. Saaren ympärillä meri-ilma on suloisen lämmintä ja tuoksuu levälle ja
suolalle.
Havahdun siihen, että Kiimalainen hakkaa minua kyynärpäällä
kylkeen ja väittää minun kuorsanneen. Yritän ryhdistäytyä. Ihmettelen, miksei
kukaan sano vastaan pomolle. Samanlaisia lampaita koko porukka. Niillä on
suurimmalla osalla perheet ja lapset. Ehkä ne on niin peloteltu, että tekevät
mitä tahansa säilyttääkseen työpaikkansa.
Minun elämäni menee vähän toisin. Sopivaa elämänkumppania ei
ole vielä tullut vastaan. Jos löytyisi sellainen hellä ja ymmärtäväinen nainen.
Enhän minä mikään luuseri ole. Suomalaiset naiset on niin nirsoja. Karsivat ja
lajittelevat miehiä kuin kanalassa munia, mätiin ja käyttökelpoisiin. Pitäisi
etsiä kumppani sieltä Etelämeren saarelta.
Laskeudun lämpimälle rantahiekalle. Metsän reunassa kasvaa
korkeita palmuja ja vähän taaempana erilaisia hedelmäpuita, niiden alla
monivärinen kukkameri. Eksoottiset tuoksut tulvivat joka puolelta ja ympäröivät
minut kuin savusaunan lämpö, kypsille hedelmille ja kukka-aromeille tuoksuva,
lempeä jälkilöyly.
Poimin lähimmästä hedelmäpuusta kirkkaanvärisen pallukan ja
maistan sitä varovasti. Pehmeä, raikas ja makea, ei voi olla myrkyllinen.
Pureskelen hedelmän hitaan nautinnollisesti ja käyn selälleen ruohomättäälle
suuren palmun varjoon. Suljen silmäni, tunnen lämmön ihollani. Mainingit
huokailevat hiljaa rannassa ja metsästä kuuluu satojen sirkuttajien suloista
liverrystä.
Ja sitten yllättäen, kuulen vähitellen voimistuvaa askelten
ääntä. Nousen istumaan ja näen rantaa pitkin lähestyvän naisen. Tumma villi
tukka, paljaat jalat, kevyt lyhyt rantamekko ja aurinkona hymyilevät kasvot.
Hän kutsuu minua nimeltä: ”Palle… Palle…” Ensin ihan hiljaa ja sitten ikäänkuin
vaativammin: ”Palmgren”.
Pomo seisoo vieressäni ja ravistelee minua olkapäästä.
”Palmgren, Palmgren, nukutteko te? Tämä kyllä osoittaa selvästi teidän
asenteenne. Voitte olla varma, että löydätte nimenne irtisanottavien listalta!”
Katselen ympärilleni. Melkein kaikki ovat jo menneet. Nousen ja lähden
hiljakseen kävelemään ovelle. Mennessäni viheltelen sävelmää, joka kumpuaa
mieleeni jostakin syvältä nuoruusmuistojen sopukoista: ”Aavan meren tuolla
puolen jossakin on maa...”