Minua alkoi ahdistaa kodin seinät ja
Nivalan lakeudet. Halusin lähteä katsomaan maailmaa, löytyisikö
sieltä mitään mielenkiintoista, mitään uutta. Äidin kanssa
pohdin, mitä pitäisi tehdä. Selailimme Kotimaa-lehden sivuja ja
löysimme pikkuriikkisen ilmoituksen työtä tarjolla olevalta
palstalta. Ilmoituksessa etsittiin Helsingin Diakonissalaitoksen
Tallkullan lastenkotiin harjoittelijaa. Sinne, sinne laitan
hakemukseni.
Seisoin Helsingin rautatieasemalla
ikivanha matkulaukku kädessäni. Matkalaukku oli sidottu narulla
kaiken varalta. Odotin ystävääni viemään minut lastenkotiin.
Katselin kaupunkia ja koin, että Helsingin keskusta oli aivan
erillainen kuin Kotikyläni raitti. Kaupungit ovat aivan erilaisia
kuin maalaispitäjät, totesin. Raitiotievanut mennä kolkkasivat ja
autoja oli kaduilla paljon. Tuntui epäuskottavalta, että täällä
voi kukaan asua, vaikka olihan minulla jonkinlainen käsitys
Helsingistä vuosia sitten tehdyltä kouluretkeltä.
Majoituin Pitäjänmäen vanhan kirkon
ullakolle, jossa oli muitakin nuoria naisia asumassa.
Tallkullan hoitolapset olivat alle
kouluiän. Minulle tulivat kodin vanhimmat lapset.
Ihailin Tallkullan lastenhoitajia
siististä ja rauhallisesta hoitotavasta. Heille kuuluivat vauvalan
vastasyntyneet vuoden ikäiseen saakka. Lastenhoitajien hommia olivat
myös vauvojen maitojuomat, joita he sterilisti maskit suun edessä
ja valkoiset suojatakit yllään laittoivat maitokeittiössä
tuttipulloihin. He olivat minulle esimerkkinä monella tapaa. Kaupungilla käydessäni näin
Lastenlinnan ja ajattelin, että tuolla haluan kouluttautua lastenhoitajaksi.
.
Kolme diakonissaopiskelijaa oli
harjoittelemassa samaan aikaan Tallkullassa. He kyselivät minun
suunnitelmiani. Kerroin, että minulle on virinnyt halu hakea
Lastenlinnaan. He sanoivat, että nyt on parasta aikaa
Diakonissakouluun hakuaika. - Hae sinne, he kehoittivat ja lupasivat
viedä minut katsomaan laitosta.
Oli marraskuinen alkuilta -60- luvun
puolessa välissä. Seison Helsingin Diakonissalaitoksen pihamaalla
katsellen lumoutuneena.rakennusten siluetteja pimenvää taivasta
vasten. Erotin kirkon ristin, joka nousi korkealle. Koin olevani
kuin Luostarin puutarhassa ja ihailin rauhaa ja hiljaisuutta, vaikka
oltiin kaupungin keskustan tuntumassa. Valot paloivat melkein
kaikissa ikkunoissa, tiesin että niitten takana oli elämää,
millaista, mietin uteliaana.
Käyntini Diakonissalaitoksella muutti
kertaheitolla kaikki muut suunnitelmat.
Työt jatkuivat lastenkodissa, eikä
aina ollut helppoa. Olin välillä iltaisin väsynyt ja koti-ikävä
vaivasi. Vaikka haku Diakonissakouluun toteutui, pohdiskelin, mitä
kotona nyt tehdään. Kirjoitin äidille monta kertaa, että tulen
kotiin. Äiti vastasi, että ole nyt vielä viikko ja sitten
mietitään. Mentiin viikko kerrallaan.
Pääsykokeet olivat marras- joulukuun
vaihteessa ja niitä jännitin kovasti. Meitä oli melko iso lauma,
kun kokoonnuimme Diakonissakoulun alakertaan, isoon tilaan ja
huomasin helpottuneena, että olimme varmaan kaikki alle
kaksikymmentä vuotiaita. Neljä tyttöä melusi ja heillä oli
hauskaa, näyttivät tuntevan toisensa. Minä koin itseni
yksinäiseksi ja olin aivan varma, ettei minua valita. Saimme
muunmuassa tehtävän : ”Sokeainkoulun henkilökunnan tulee
järjestää lapsille retki luontoon”. Aina, kun joku alotti puhua,
kaikki purskahdimme hillittömään nauruun. Ei kertakaikkiaan
meinannut tulla mitään.
Testaajia oli ympärillämme
merkitsemässä havaintojaan muistipaperille. Silloin minä uskalsin
ottaa kokoojan roolin ja aloin järjestää retkeä. Ajattelin, että
nyt on koko elämä kysymyksessä.
Naurulla tätä ei saa pilata.Tilanne
rauhoittui ja niin saimme mielestämme hauskan retken sokeille
koululaisille. Pääsykokeet kestivät pari päivää
kaikkine haastatteluineen ja erillaisine testeineen ja kokeineen.
Ennen joulua tulemme saamaan tiedon
kouluunpäässeistä.
Liisa Voutilainen