Koin, että silmilleni tuli kirkas valo
ja huudahdin säikähtyneenä. Valonsäde leikki kiihkeästi
kasvoillani, niin että panin käteni suojaksi silmilleni.
Kello oli soinut ja me Yhteiskoulun
kolmasluokkalaiset, niinkuin muutkin koulun oppilaat juoksimme
suoriin riveihin välitunnin loputtua. Ylemmällä luokalla oleva
Kake on ollut tämän viikon järjestäjänä. Sieltä hän, toisesta
kerroksesta taskupeilillään siikasi auringon valoa silmiini.
Ymmärsin viestin. Viimeisen välitunnin jälkeen oli ilmestynyt
pulpettiini repäisty paperinlappu, jossa luki, että hänellä
sattuu olemaa tänään lauantai-iltana menoja Kotikylälleni päin.
Samalla hän voisi tavata minua.
Olin onnellinen, sillä Kakea olin
ajatellut pitkin kesää.
Luokkakaverillani Annilla oli jo
poikakaveri. Hän oli komea ja kaikki ihailivat ystäväni
seurustelukumppania. Salaa kadehdin ja ajattelin, että katsotaanpa,
mitä minä vielä teen.
Olin saanut Mummalta 13- vuotislahjaksi
Kirsti Salomiehen kirjoittaman kirjan Ilona. Olin
aivan haltioisani ja halusin samastua päähenkilöön. Kirjassa
vähitellen Ilonan ja Pentin ystävyys syveni rakkaudeksi niin, että
loppupuolella kirjan he vakuuttivat toisilleen jaksavansa odottaa
vielä neljä vuotta, kunnes valmistuisivat ammatteihinsa.
Jännitin koko lauantai-illan Kaken
tuloa. Seisoin pitkään peilin edessä ja mietin, minkä näköinen
minun pitäisi olla. Mutristin suutani ja kampasin hiuksiani Maija
nauroi takanani ja kiusasi: ”Liisa ja Kake ne yhteen soppii,
huomenna pannaan pussauskoppiin.”
Ilona-kirjassa kaikki oli niin
kaunista. Kyllä varmaan meilläkin menee hyvin.
Lumi vain ratisi kenkiemme alla
kävellessämme Kaken kanssa yhdessä Kotikylän raittia. Maisema oli
pimeän peittämä.Kaukolla oli iso mantteli päällään, minulla
vanha koulutakki. Olimme kahden, hän ja minä. Etsimme sanoja, mistä
puhuisimme. Niin! Emmehän me ennen olleet koskaan ollutkaan
kahdestaan.
Toisen tyttöjen kirjan, oikein
romaanin, sain tekijältä itseltään, Alli Saarentaus-Salolta.
Kirjan nimi oli Tiina itte. Kirjan loppupuolella monien
seikkailujen ja epätietoisuuksien jälkeen asiat menivät yhtäkkiä
rajusti eteenpäin. Jussi sieppasi Tiinan syliinsä ja rutisti kovaa.
Tulevaisuus näytti onnelliselta. Uskon niin, että meilläkin menee
samalla tavalla.
Omien saamieni kirjojen jälkeen
minulle aukeni kansakoulumme pieni kirjasto sillä seurauksella, että
lukin sieltä melkein kaikki kirjat. Ne olivat päällystetyt
ruskealla paperilla ja tuoksuivat jollekin vanhalle ja pölylle.
Siellä oli Anni Polvaa, Hilja Valtosta ja Aino Räsästä. Olihan
toki muitakin mielenkiintoisia teoksia, muttä nämä ne ensimmäisenä
tuli luetuksi. Innoissani luin myös Helga Nuorpuun kirjan Leena
Lettipää lentää Lappiin. Se oli kertakaikkiaan mainio ja
samaistuin täysin päähenkilöön. Leena nukkui Lapin retkellään
sattumalta yhdessä mielitittynsä kanssa puutukki päänalusenaan.
Pitkään haaveilin olevani Leena.
Hilja Valtosen kirjoja luettiin paljon
ja niistä puhuttiin lapsuudessani. Varsinkin Nuoren opettajan
varaventtiili- kirja oli minun suosikkini, sillä päähenkilö
oli Liisa Harju., siis minun niminen. Kirjan Liisa oli
vastavalmistunut opettaja Pohjanmaalla.
Lumisella raitilla Kake otti yhtäkkiä
minut kainaloonsa ja piti lähellään ja muiskasi suukon. Olo oli
melkein kuin Aino Räsäsen Soita minulle Helena – kirjassa
Helenalla Jarin syleilyssä. Häkellyin ja samassa aloin kertomaan
sukulaisistani, sillä Kaukon veli oli vastikään mennyt naimisiin
serkkuni kanssa. Läpätin kaikellaista mitä Mumma on sanonut ja
mitä Anni-täti oli päättänyt, kun Kake sanoi, että hänen
pitääkin tästä lähteä. Muiskasi suukon poskelleni ja painui
illan pimeyteen, jättäen minut raitille yksinään.
Liisa Voutilainen
10.11.-19