Makkaramestari
Urho Hirvonen
loihti v.1963 suomalaisten vatsamakkaroiden lähteen, HK:n sinisen.
Lieneekö ollut itse K-kaupan Väiski joka jalosti lenkin todelliseksi perheiden
herkuksi? Tahkojuustolla terästetyksi uunilenkiksi johon tulisuutta tuomaan
siveltiin turkulainen keltainen huntu.
HK:n sininen muuttui käsitteeksi. Se
työntyi saunanlauteille Tapio Virkkalan piirtämän ruskean, lahtelaista
sisältävän puollon viereen. Lenkkimakkaran seuraksi myytiin alumiinipusseja ja kiuasmakkara
maistui lauantai-iltojen saunahetkissä koko perheelle. Aikuiset hörppivät HK:n
kanssa olutta ja lapset keltaista Jaffaa. Vatsamakkarat saivat siemen ja
syntymistään odottivat jenkakahvat.
Virkkala on saanut pullon suunnittelusta turhan
kunnian, kuten tahtoo usein olla ikonisten suunnittelijoiden kohdalla. Perinteinen
suomalainen pullomalli on peräisin Karhulan lasin Väinö Paasasen vuonna 1953 suunnittelema olutpullo. Nykyinen
panimoiden yhteinen pullomalli on Hartwallin Veijo Aikion suunnittelema. Siitä huolimatta pullomalli tunnetaan
laajalti "Wirkkalan pullona". Tapio
Wirkkala suunnitteli vuonna v. 1965 vientiolutpullon.
Taiteellisia ihmisiä tarvitaan, sillä suunnittelijat
ovat elinehto teollisuudelle. Se vaan herättää kysymyksen, kun sanotaan jonkun
rakentaneen tai tehneen. Tuskin Pietari Suuri itse pani kiveä kiven päälle kun
hänelle nimettyä kaupunkia rakennettiin. Suuren kunnian hän sai rakentajana.
Kuinkas sitä sanotaan: aina on oksan ottajia jos vain löytyy kaskenkaatajia.
Niin kauan kun telkkarista on pystynyt
katsomaan suomalaista TV-formaattia, kahden tunnin kättelyä ovat kansalaiset
istuneet kiltisti ihmettelemässä millaisia mekkoja naiset ovat ylleen
löytäneet. Joskus 1960-luvun lopulla Birgitta Ulfssonin asteli kukkakepin ohuena Lasse Pöystin
käsipuolessa kohden linnanisäntää. Hän kohahdutti lähetyksen selostajia
mustavalkealla Marimekon puvulla. Eipä
mennyt aikaakaan kun kättelyyn asteli samanlaiseen mekkoon pukeutunut vieras.
Kunnian puvusta saivat Armi Ratia ja Vuokko Nurmesniemi, todellisuudessa
klooria olisi kuulunut sen ompelijalle.
Joskus
1950-luvun lopulla tuntemani opettaja määritteli kulttuurikodin: Kalevala, ryijy ja Aaltomaljakko tekevät
kodista kulttuurikodin! Kulttuuri on
valloittanut valtakunnan ainakin jos sitä mitataan kodeista löytyvillä
Aaltomaljakoilla. Ryijyt ja Kalevalat ovat tässä taistelussa kokeneet karvaan
tappion. Aalto on nykyisin kotien vakiojäsen.
Kaikki
kunnia on annettava tälle kansainvälisesti ihaillulle arkkitehtuurin gurulle.
Hänestä ei uskalla julkisesti sanoa mitään kielteistä, muuten syyllistyy
vähintään valtiopetokseen. Tulee
mieleen, että kuinka monta taloa hän on itse piirtänyt? Entä montako lasista
maljakkoa hän on puhaltanut? Montako huonekalua hän on nikkarinverstaassa
veistänyt? Olisikohan niin, että jostakin epämääräisistä luonnoksista joku
harjoittelija on tulkinnut mestarin ajatukset paperille.
Aallon
nimi ei pääse unohtumaan kansalaisten mieleistä vaikka kuinka yritettäisiin.
Vähintään kolmenkymmenen vuoden välein sen nostaa esille Finlandiatalo.
Marmorilaattojen ikiliikkuja. Taas on se aika jolloin Carraran
marmoriset seinälaatat tulisi turvallisuussyistä vaihtaa uusiin.
Tämä
itsenäinen Suomi on lokoisa maa asua. Taidanpa tulevana itsenäisyyspäivänä
istahtaa kateellisena katsomaan linnankutsuja.
Aaltomaljakossa vedestä nauttivat sinivalkoiset kukat. Muuminukista
hörpin Pauligin Presidenttiä. Lautasella höyryää mustaleimalla terästetty HK:n
sininen, turkulainen huntu on muuttunut Auran keltaiseksi. Aarikan puukulhosta
katselee tunnelmaan sopiva Fazerin sininen ja taskussa rapisee salmiakkia.
Keijo Karhunen