Pihan
kakarat odottavat malttamattomina koska aikamiespoika Lari tulee töistä kotiin.
Eilinen kertomus itsekseen kulkevasta autosta kihelmöi kakaroiden aivojen
sopukoissa. Lari oli kertonut miten Laukkarisen auto tekee ihmeellisiä tamppuja
parkkipaikalla. Se oli jopa itsekseen käynyt ostamassa kaupasta Laukkariselle
maitoa. Tämän on totta, koska Lari oli sen omin silmin nähnyt.
Lapset ovat tulleet päivän pohdinnan
jälkeen siihen tulokseen, että autoa on kuljettanut kummitus. Pikku-Aino saa
vapisevalla äänellä sanotuksi:
– En usko. Lari narroo. Kummituksia ei oo
olemassakaan sannoo mummo.
– Suattaahan niitä ollakkii, vakuuttaa
Matti. – Yks Lyytikäisen renki ol semmosen tavanna, eno tuntoo sen, olikohan
sen nimi Kusti tai jottain siihen suuntaan.
Ainon epäily ja Matin vakuuttelu saavat
aikaan vilkkaan väittelyn. Kuin veitsellä leikaten kinastelu lakkaa Larin
ilmestymiseen. Kakarakuoro tervehtii saapujaa:
– Kerro Laakkarisen autosta, kuuluu kuin
yhdestä suusta!
Lari katsoo ilkikurinen hymy huulillaan
lapsia. Hän pitää pitkän tauon ja raapii lippalakin alta orastavaa kaljuaan.
Sitten hän kaivaa taskustaan puuholkin johon työntää väkevän Nortin ja laittaa
sytyttämättömän savukkeen huulten väliin. Jännitys kihelmöi pihalla käsin
kosketeltavana. Viimein Lari aloittaa:
– Niin se Laakkaarisen Volokkari! Sekö se
teitä vaivoo?
–
Kerro mittee temppuja se ossoo tehä, ilmoittaa Matti ja kuoro yhtyy pyyntöön.
–
On se tuo Laakkarisen aato mahottoman etevä, sanoo Lari ja sytyttää Nortin. Hän
puhaltelee muutamat savurenkaat ilmoille. Matti ei malta odottaa vaan sanoo:
– Aatot ei ossoo itekseen liikkua.
Korkeintaan jos kummitus sattuu olemaan ratissa.
–
Uskokee poikkeen! Kummituksia ei oo olemassakaan, sanoo Aino.
–
Suattaahan se olla niinkii, myöntää Lari. – Ylleensä kummitukset eivät
näättäävy. En nähnä tässäkään aaton tappaaksessa villaustakkaan kummituksesta. Mutta
en mänis sanomaan etteikö niitä ei ole olemassakaan.
Lari
puhaltelee savukiehkuroita suustaan ja pitää yleisöään jännityksessä. Viimein
näyttää siltä, että lapsilauma on melkein räjähtämispisteessä ja on aika
sammuttaa tulilanka. Lari kertoo lapsille miten Laukkarinen ajoi melkein uuden
kupla Volkswagenilla kesämökilleen. Hän pesee auton uimarannalle
viettävällä nurmikolla. Kun työ valmis, niin hän menee kuistille ihailemaan
puhtauttaan hehkuvaa autoa. Laukkarinen istuu pöydän ääreen ja avaa Airamin
termoksen. Väkevä tuoksu leijui ilmoille. Onnellinen auton omistaja kaataa
juomaa kuppiin ja käärii voipaperin eväsleipien ympäriltä. Ranskanleipäviipaleiden
päällä on pari siivua berliiniä. Lapset kuuntelevat silmät pyöreinä kertomusta
ja varmasti hiukset olisivat nousseet pystyyn, ellei luoja olisi siunannut
heidän päitä enemmänkin sianharjaksia muistuttavilla hiuksilla. Matti katsoo kysyvänä
Lariin ja lopulta sanoo:
–
Eikö se aato tehnäkään mittään temppuja?
– Voi hyvänen aika
sentään. Tietysti teki. Aato ei ollunna oikein tyytyväinen Laakkarisen pessuun.
Se piätti lähtee uimaan ja lähtikii. Laakkarinen kahteloo kuistilta, kun aato
par kertoo nyökkee ja sitten se männöö järveen. Koska aato ei ollunna ihan
varma uimataijostaan, niinse pysähty silleen, että ves yletti vuan ikkunoihen
tasolle suakka.
– Itekseenkö se män? Vai ajoko sitä
kummitus, kysyy Matti.
– Tulko se itekseen
poiskii järvestä, utelee puolestaan Aino.
– Kai se aato ol jostain ottanna ihteensä
kun Laakkarisen piti kuhtua hinuri vetämään ajokki poikkeen järvestä, sanoo Lari.
–
Ei se sitten mikkän kummitus ollunna, ois kaiketi oikee kummitus ajanna aaton
kuiville, toteaa Matti.