Panen naisen seisomaan ikkunan ääreen, olkoon hän
Iiris. Tai Martta, nöyrä
palvelija! Martta katsoo ulos kammarin ikkunasta, pihatielle. Lumi peittää
alleen kaiken, syksyn maatuvat kasvit, roinan ja sälän.
Maailma näyttää puhtaalta ja kauniilta.
Kiikkustuolissa, kakluunin vieressä,
voisi istua Martan anoppi, talon emäntä.
-Suotta sinä sinne ulos tähyät.
Ei se tule vielä kuukauteen, hän sanoo.
Myöhemmin Martta kävelee ympäri
tupaa, vääntelee käsiään ja
hautoo asioita mielessään. Muuttuuko mikään?
Vai onko mies entisensä vielä
kotiin palattuaan?
Martta hukuttaa huolensa ja murheensa työhön.
Nyt voisikin olla iltalypsyn aika. Martta pukee ovensuunaulasta navettamekon päälleen
ja vetää jalkaansa paskaiset kumisaappaat. Paskaiset
nimenomaan, saadaan tarinaan arkirealismia.
Navetassa haisee – navetalle. Lämpimälle,
hautuneelle, heinille ja karjanlannalle. Mies on taas humalassa, tulee
navettaan ja alkaa tivata, miksi vaimo viipyy siellä koko
illan. Onko hänellä täällä
joku sulhanen? Lymyääkö se
nyt piilossa jossakin? Mies potkii heiniä ja heittelee niitä
ympäriinsä. Käy käsiksi
vaimoonsa, vetää tukasta ja vaatii tunnustusta. Sysää
vaimon lattialle, niin että pää
osuu pystyhirteen ja takaraivosta alkaa pulputa verta.
Martta ei paljon muista pahoinpitelystä,
mutta muistaa hyvin seuraavan päivän. Lääkäri
oli ilmoittanut asian poliisille ja mies haettiin aikaisin aamulla
mustallamaijalla. Martta kokeilee kädellä
takaraivoaan. Haava on parantunut jo aikoja sitten. Mies on istunut tuomiostaan
puolet ja pääsee kotiin kuukauden kuluttua.
Kevättalvi. Ilmat ovat lauhtuneet.
Pihatie on loskainen ja lumi on sulanut puista. Edellisen kesän
heinät ja maatuvat lehdet tulevat esiin ja musta multa
pilkottaa ojanpenkalla. Martta tarpoo sohjossa.
-Tervetuloa teille molemmille. Minä olen
psykologi se ja se. Meillä on nyt alkamassa tämä
teidän terapianne, tai sovittelu tai itse asiassa
tulevaisuutenne suunnittelu.
Illalla kotona Martta itkee anopilta salaa. Asioiden selvittely
oli kovin raskasta. Miksi hänestäkin
etsittiin vikoja ja syitä, vaikka mies oli se, joka häntä
pahoinpiteli? Miksi se psykologi sanoi moneen kertaan ymmärtävänsä
miestä? Muuttuuko mikään sillä
tavalla? Jatkuuko vain entinen perhehelvetti?
Lopetan kirjoittamisen. Vedän paperin pois koneesta,
rutistan sen ja heitän lattialle muiden
samanlaisten paperimyttyjen joukkoon. Ei tule valmista. Onnetonta, miten
vaikeaa kirjoittaminen on. Ainakin minulle. Ja varsinkin, jos aihe on vaikea ja
tarinan pitäisi vielä kulkea tietyn kaavan mukaan.
Nousen, kiristän saunatakin nyöriä
ja läpsyttelen keittiöön. Leikkaan kalakukosta isoja
viipuloita lautaselle, otan piimäpurkin mukaani jääkaapista
ja palaan eväineni alkoviin työpöydän
ääreen.
Kaivelen rypistettyjä papereita lattialta ja yritän
löytää
viimeisimmän version.
-Pitäisi opetella kirjoittamaan
tietokoneella, ajattelen ja mietin, mikä tarinassa oikein mättää.
En osaa päättää, käsittelisinkö
alkoholismia, mustasukkaisuutta vai perheväkivaltaa, joten ne ovat kaikki
mukana. Lisäksi pariterapiaa pitäisi kuvata perusteellisemmin.
Saisin kunnolla esille hakemani metaforan: loska välttämättömänä
välivaiheena
talven ja odotetun kevään välillä
–
raskaat keskustelut johtamassa peittellyistä ongelmista kesäisen
auvoiseen yhteiseloon. Ja tietysti pitäisi keksiä
tarinalle kunnollinen loppu.