”Kaikki on yhtä ihmettä”, Sanna
ajattelee. Hänen edessään solisee pieni puro täynnä kirkasta
lähdevettä. Puro on syntynyt kuin itsestään, sillä vesi pulppuaa
maan sisältä.
Korkeuksissa taivaalla ovat
muuttolinnut lentäneet mahtavina auroina kohti
talvehtimisalueitaan. Haarapääskyt ovat lähteneet Suomesta aivan
Afrikan eteläiseen kärkeen. Niiden ravintona ovat hyönteiset,
joita on vain lämpimissä maissa.
Sanna on lähtenyt metsään
viilentämään ajatuksiaan. Hän haluaa olla yksin ja levätä,
sillä koko kesä on ollut yhtä menemistä ja tulemista. Se on ollut
laukkujen pakkaamista ja purkamista, nukkumista vieraissa oloissa, ja
aamupalatkin ovat olleet erillaisia kuin kotona.
Sanna kohentaa tulta. Kepillä on
mukava siirtää palavia puita yhteen ja nähdä tulen leimahtavan
uudelleen iloiseen loimuunsa.
”Olen väsynyt”, Sanna sanoo
kuuluvasti.
Kukaan ei vastaa.
” En jaksa”, hän sanoo hiljaa,
ajatuksissaan.
Ei tietenkään kuulu mitään.
”Enhän edes odota, että joku
vastaisi tai edes ymmärtäisi minua”, hän pohtii.
Lähdepuro solisee tasaisesti. Sen
läheisyydessä on rauhallinen olo ja voi katsella tulenleikkiä
omissa mietteissään.
Sanna miettii, miten jaksaa ottaa
vastaan syksyn pimenevät, kylmenevät päivät, illat ja yöt.
Hän haluaisi vähän helpottaa tai
muuttaa elämäänsä, mutta miten, ja miettii mielessään, kuinka
kummassa hän saisi iloa ja uusia näköaloja tuttuun ja totuttuun
arkeensa.
Sanna ojentautuu seisomaan ja katselee
puita, kuusia ja mäntyjä. ”Puut ovat komeita ”, hän ajattelee,
” täällä on hyvä olla”. Metsä tuoksuu kävyille ja puun
kuorille, sammaleelle ja lähdepurolle, pihkalle ja naavalle. Korpi
kohisee. Keltainen ja punainen on yleisväri lehtipuissa. Täällä
myös kasvaa monia erillaisia kasveja, jotka ovat kukkansa kukkineet
ja valmistautuvat nyt talven odotukseen. Ne ovat kaikkensa antaneet
ja haluavat levätä ja koota voimia uutta kevättä varten.
Sannalle tulee mieleen, kuinka paljon
Kainuussa asuessaan syksyllä poimittiin marjoja. Mökin ympärillä
metsässä oli vuorollaan kypsiä mustikoita, lakkoja, vadelmia,
puolukoita ja karpaloita. Kaikkia niitä sai mielin määrin. Täällä
hän ei uskalla mennä vieraaseen metsään.
Nuotioon Sanna laittaa lisää risuja.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän
kohentaa tulta ja alkaa sammutella sitä. Hän haluaisi vielä
katsella veden virtaa hiljaisuudessa ja olla vain. Mutta kauhukseen
hän näkee jonkun tulevan metsästä suoraa kohti. Se on hirvi! Se
ryntää vauhdilla ja möyryää pelottavasti. Mitä tehdä! Sanna
nousee ja he katsovat hetken toisiaan suoraa silmiin. ”Painu sinne,
mistä tulitkin”, hän karjaisee ja puikahtaa puun taakse, ottaa
sen syleilyynsä ja pyrkii olemaan suojassa. Hirvi uhoo ja kuopii,
näyttää tulevan suoraa päälle. Sannalla ei ole muuta turvaa,
kuin seisoa ja olla puun takana. Mutta niin nopeasti kuin hirvi
tuli, yhtä nopeasti se juoksee takaisin. Myös Sanna pakenee juosten
risut raksahdellen kohti kotia.
Hän päättää palata pian uudelleen
nuotiolle, lähdepuron ääreen, miettimään elämää ja mistä
saisi lisää vahvuutta ja rohkeutta.
Ei aivan pieni kysymys!
Liisa
Voutilainen