Olin tosi onnellinen päästessäni
opiskelemaan Helsingin Diakonissalaitokselle.
Laitos oli kaunis ja juhlava
rakennuskokonaisuus. Se perustettiin ensi 1867 Katajanokalle. Sen
toiminta oli silloin hyvin vaatimaton. Sieltä laitos siirtyi
parinkymmenen vuoden jälkeen Töölönlahden rannalle, Helsingin
keskustan tuntumaan. Vihkiäiset olivat 1898.
Opiskellessamme asuimme B- rapun
kolmannessa kerroksessa. Se muodostui kodiksemme kolmen ja
puolenvuoden ajaksi.
Maisteri Ruth Palmroth asui samassa
kerroksessa omassa huoneessaan. Hän oli vaatimaton, vaikka oli
laitoksen entisen johtajan tytär. Maisteri keitti keittiömme
kaasuhellalla aamuisin yhden munan pienessä kattilassa ja kahvia
vanhanaikaisella pannulla. Hän arvosti kaikkia opiskelijoita
yksilöinä. Pidimme häntä turvallisena ja hyvänä opettajana. .
Arja suihki keittiön läpi usein
pyyheliina ympärillään, sillä pesuhuone oli keittiön takana. Hän
oli ottanut tavakseen kolme kertaa päivässä käydä suihkussa.
Ensimmäinen puoli vuotta olimme
koeoppilaita. Pukeuduimme vielä omiin vaatteisiimme ja jouduimme
siivoamaan laitoksen tiloja pareittain. Yksi pari siivosi
luokkahuoneet joku kirkon, joidenkin osaksi tuli siivota
johtajattaren ja Palmrothin huoneet. Koulun kansliakin kuului
siivouksemme piiriin. Lean ja minun tehtäväksi tuli maisteri
Palmrothin huone.
Puolen vuoden kuluttua meidät otettiin
sisaroppilaiksi Pukeuduimme pieneen oppilasmyssyyn ja siniruutuiseen
sairaalapukuun sekä valkoiseen esiliinaan sairaalajaksoilla. Saimme
myös tummansinisen diakonissan puvun, joka oli aina päällämme
teoriatunneilla ja muutenkin diakonissalaitoksen tilaisuuksissa.
Mirjami oli kurssimme numero yksi. Hän
edusti meitä, vaikka välttämättä kaikki eivät sitä
hyväksyneetkään. Hän oli kova nauramaan ja kokeilemaan rajoja,
mutta olemuksellaan hän sai opettajat ja vanhemmat sisaret
puolelleen. Mirjami oli hengellisestikin paljon kokeneempi kuin moni
meistä. Hän perusti kurssillemme raamattupiirin ja johti sitä. Hän
kertoi, että ihminen tulee kerran elämässään uskoon, mutta hänen
täytyy uudistua joka päivä.
Kerran Mirjamille tuli mieleen, että
koko kurssi pukee päälleen mustan kepsipuvun, vanhojen sisarten
juhla-asun ja valmiin sisaren rusettimyssyn ja lähtee
raitiotievaunuilla ajelemaan pitkin Helsinkiä. No, mukaansa hän sai
vain Lean ja Siljan. Jotkut vanhat sisaret olivat antaneet pukunsa ja
myssynsä ja tytöt lähtivät. Onnetonta oli se, että he meinasivat
kuolla nauruun matkalla. Yksi lapsi oli sanonut raitsikassa
äidilleen, että äiti, katso kuinka nuoria mummoja!
Kerran lomalta palattuani panin uuden,
kauniin puseron päälleni ja menin Lean ja Siljan huoneeseen.
Mirjami tuli sinne ja sanoi, että koska minulla on niin kaunis
pusero, hän haluaa nyt kuvata. Hän napsi kuvan, otti toisenkin,
aina vain. Koetin hymyillä ja olla vakava. Minulta putosi kynä
lattialle ja Mirjami kuvasi. ”Eihän tuossa kuvassa edes puseroa
näy”, sanoin, kun konttasin sängyn alta. Mirjami oli vähän
nolo, kun kyselin viikkojen kuluttua kuvia. Ei kamerassa ollut
filmirullaa, hän sanoi vähän nolona.
Lea oli myös monessa mukana. Hänen
huonetoverinsa Silja oli iltavuorossa naisten sisätautiosasto
kolmella, kun Lea tuli sinne ja sanoi, että hänellä on hirveän
nälkä. Hän etsi jääkaapista ruokaa, eikä löytänyt muuta
syötävää kuin munia, joita alkoi panna tuulitakin taskuihin, kun
yhtäkkiä Silja huomasi, että vastaava hoitaja, sisar Raija oli
tulossa.
” Mene minne vain, mutta pois
keittiöstä”, Silja huusi. Lea hyppäsi ikkunasta
ulkopuolelle roikkumaan, matkaa maahan oli kolme kerrosta. Siljalla
oli suuri työ saada Raija nopeasti keittiöstä.
Lea oli päättänyt lähteä
tasapainottelemaan kerrosten välissä olevaa kapeaa lippaa pitkin,
tiiliseinästä kiinni pitäen päämääränä parveke. Oli se
huimaa touhua! Kun Lea pääsi perille, oli näky
surkea. Taskuista pursusi kananmunien sisältöä joka paikkaan. Oppilaiden kesken tapauksesta puhuttiin
ihaillen ja ihmetellen.
Henkilökohtainen skandaali tuli aivan
yllättäen minun elämään, sillä kotipitäjäni poika ja
opiskelijatoverini Seija alkoivat seurustella. Kerran pyysin Seijaa
mukaani pojan luokse iltakahveille. Seija ja poika alkoivatkin
jutella innokkaasti kaikesta mahdollisesta, maanviljelyksestä,
opiskelusta Diakonissalaitoksella, oikeustieteistä. Vähitellen
huomasin olevani sivussa.
Pian valmistuttuamme he menivät
naimisiin. Eivät kutsuneet häihin.
Liisa
Voutilainen
