Mon Amie, ma collègue!
Kiitoksia mielenkiintoisesta esseestäsi ja sen
henkilökohtaisesta saatekirjeestä. Luottokääntäjäni on uskoakseni jälleen
kerran suoriutunut tehtävästään excellemment – ainakin esseesi kieli tuntui
korviini sujuvalta ja akateemisestikin kiinnostavalta. Olen hyvin otettu siitä,
että teoksiani siis luetaan varsin yleisesti Suomessakin, ja että ainakin sinun
tyyppiset ihmiset pitävät niitä jopa niin merkittävinä ja lukemisien arvoisina,
että jaksavat kirjoittaa pitkiä esseitä niiden innoittamina.
Olet mielenkiintoisesti lähtenyt pohtimaan mitä me
vanhemmistamme oikeastaan tiedämme. Otat yhdeksi lähtökohdaksi ’lapsuuskupla’-
käsitteen, jota käytän tuossa äidistäni kertovassa Naisen taistelut ja
muodonmuutokset -kirjassa. Äidin ja lapsen suhde on aina aivan
erityislaatuinen, joten mielestäni ’kupla’-käsite sopii hyvin juuri tuohon
äiti-kirjaan. Esseesi luettuani jäin pohtimaan, kuinka lapsena en suinkaan halunnut
saada selville kuka äitini pohjimmiltaan oli, vaan pikemminkin yritin estää
häntä tunnistamasta omaa syvintä minuuttani, homouttanikin. Yritin hämätä ja
maastoutua huomaamattomaksi. Minä hymyilin ja salasin oman onnettoman elämäni häneltä
ja itse asiassa estin häntä tulemasta äidikseni, olemasta äitini. En halunnut
olla äitini poika – kuinka silloin olisin ollutkaan kiinnostunut siitä
naisesta, jolta itseni piilotin.
On totta, että sinun maailmasi on ollut paljon turvatumpi,
tasapainoisempi ja kannustavampi kuin minun. Näit vanhempasi onnellisina
hääkuvassaan ja häämatkatunnelmissaan sekä myöhemmin kotioloissa sinun
kanssasi. Niinpä olet voinut säilyttää jonkinlaisen jäänteen lapsuuskuplastasi
nykyiseen ikääsi asti. Minun äitini ei
ollut kotonamme koskaan onnellinen. Ja sen kerran, kun hän tanssi humalassa
Scorpionsia, mielimusiikkiaan, kuunnellen ja kasvot onnesta loistaen, minä kesken
uniani heränneenä säikähdin hänen outoja kasvojaan ja ilmeitään ja pyysin häntä
pyyhkimään nuo vieraat ilmeet kasvoiltaan. En sallinut hänelle sitä pientäkään
onnen hetkeä.
Minun oli pakko puhkaista oma lapsuuteni köyhyys- ja
vihamielisyyskuplani radikaalisti kerta rysäyksellä, jotta pääsin uuden elämän
alkuun ja saatoin alkaa toteuttaa itseäni. En antanut koulutovereitteni,
sisarusteni, isäni enkä äitini nöyryyttää minua. Minun oli menestyttävä
koulussa ja päästävä pois kodista, pienestä kaupungista, ahtaista ympyröistä.
Niinpä menetin yhteyteni äitiini ja isääni. Minä häpesi heitä. Halusin pitää
välimatkaa, antaa heidän hapantua omissa vihamielisissä liemissään.
Tuhoutuakin, jos niikseen olisi käyvä - ja kuten isäni osalta kävikin.
Mutta äitini oli toista maata. Hän löysi itsestään sen
rohkean ja toiveikkaan, elämään luottavaisesti katsovan nuoren neidon, jonka
tuossa nimeämässäsi kuvassa näet. Hän keräsi isäni vaatteet roskasäkkiin,
heitti säkin ulos ja vaihdatti lukon oveen, kun tämä oli taas omilla hämärillä
ja viinanhuuruisilla teillään. Eikä äiti enää koskaan suostunut miesten
pahoinpitelemäksi ja nöyryyttämäksi. Hän hankki oman ammatin, elätti itsensä.
Hän saattoi suoda itselleen pieniä ylellisyyksiä, sillä hänen viimeinen
miehensä hoiti asiallisesti ja reilusti oman osansa perheen toimeentulosta ja
salli äidin pienet ylelliset yksityiset hetket.
Oikeastaan on varmaan tuon äidin nuoruuskuvan ansiota sekin,
että äiti kykeni jättämään parikymmentä vuotta kestäneen ahdistavan ja naista
halveksivan elämänvaiheen. Minä heräsin tuon kuvan myötä ymmärtämään äitini haaveet,
toiveet ja tarpeet – ja otin häneen yhteyttä monen vuoden jälkeen. Ja sen
ansiosta hän jaksoi itse ponnistaa eroon kaikesta toksisesta miehisyydestä. Pienikin
vihje menneisyydestä saattaa antaa elämälle uuden suunnan.
Jäin myös pohtimaan, että meillä kaikilla on kyllä oikeus
pitää joitakin asioita ihan vain ominamme, asioina, joita emme halua
kenellekään kertoa. Sinunkin äitisi kuvauksesi mukaan pisti suunsa tiukaan
mutruun, jos kysyttiin tiettyjä asioita. Voidaan tietenkin sanoa, että hänellä
oli jokin trauma mielessään, käsittelemätön trauma. Mutta siitä huolimatta –
vai ehkä juuri sen takia? - hän kykeni nauttimaan elämän pienistä onnellisista
hetkistä omassa perheessään ja suomaan sinulle hyvän alun elämään. Hän oli
riittävän onnellinen, eikö se riitä sinullekin? Äitisi ja isäsi riittävä onnellisuus
– ja oma riittävä onnellisuutesi. Pitäisikö sieltä alta kaivella jotain traumaa
tai syvällisempää surua? Miksi?
Jään odottamaan kommenttejasi – isäsuhteemmehan on vielä
tyystin käsittelemättä - amicalement, Edouard.
Sirpa Suntioinen
2025