Eino ja hänen Helgansa

Metsän reunassa olleen Einon ja Helgan yksihuoneisen harmaantuneen lautamökin oviaukko oli suoraan pihaamme kohti ja tarjosi hyvän näkymän sen asukkaiden ulkoelämään.

Ammatiltaan Eino oli ollut kivenhakkaaja. Yksilehmäisen mökin työt hän oli jättänyt Helgan tehtäväksi. Taisi Helgakin olla vähän laiskansutjakka. Kun Eino oli ryyppyreissulla, ei Helga viitsinyt omaa saunaansa lämmittää. Kun olimme kaikki kylpeneet, huikkasi äiti saunan nurkalta, että siellä olisi vielä löylyä. Vähän kuin salaa hiipi Helga piennarta pitkin saunaan. Pyykinpesukin oli sitä sun tätä, huljutteli vaatteita vähän vedessä ja totesi, että veelle pesty haesoo. Lapsia ei pariskunnalle ollut siunaantunut. Hyvin Eino ja Helga keskenään arjessa pärjäsivät silloin, kun Eino oli selvä, mutta humalassa hän oli pahapäinen.

Eino oli tuurijuoppo. Selvänä hän oli oikein mukava mies. Silloin oli rauha maassa. Hän pistäytyi tupaamme, pisti tupakaksi ja köllähti tuvan rahille. Hetken siinä kuorsattuaan hyppäsi ylös, arveli eukon jo keittäneen hyvää pottutorsua ja lähti paarustamaan pellon piennarta kotiaan kohti. Mutta lyhyen tai pitemmän selvän jakson jälkeen Eino katosi jopa päiviksi.

Kun kylän raitilta alkoi kuulua kovaäänisiä HEI! -hihkaisuja, tiedettiin Einon palanneen viinanhakureissulta. Silloin oli paras laittaa ovet säppiin. Eino kiertäisi naapurista naapuriin ja haastaisi kaikkien kanssa riitaa.

Kerran oli naapurikylässä asuva Iita meillä käymässä. Tykkäsi hoitaa lapsia. Iita asui Anttinsa kanssa yksihuoneisessa hirsimökissään. Joka kinkereillä pappi nuhteli pariskuntaa vihkimättömänä yhdessä asumisesta, mutta mitäpä tuosta, kun lapsiakaan ei ollut tullut. Liekö Iitalta lapsien teko estetty, oli sen verran jäänyt Luojalta saaliiseen.

Kun äiti oli navetan syrjässä vasikoita juottamassa, hän huomasi Helgan ryntäävän mökkinsä ovesta ulos. Kohta tulisi Eino perästä.

– Katopa Iita, nuapurissa alakaa juoksukilipaelut.

Helga alkoi rääkyä pahalla äänellä apua ja juosta mökin taakse. Kohta Eino oli perässä ja piirileikki mökin ympäri alkoi. Enempää ei Iita kuunnellut, vaan koppasi navetan seinustalta heinähangon ja alkoi juosta humistaa hanko pystyssä kukkivan apilapellon poikki Einon mökille.  

Ootahan kutjake, suat tästä hangosta! huusi Iita niin kovasti kuin jaksoi.

Juoksukilpailu pysähtyi kuin seinään. Iitan huomattuaan pariskunta luikahti mökkiinsä. Iita odotti tovin pihamaalla ja kuunteli korvat hörössä, vieläkö Helga tarvitsisi apua. Kun ei mitään kuulunut, lähti hipsimään takaisin.

– Kyllä se Eeno pelekäs. Luul, että minä hupsuksissaen löesin, kehui Iita palattuaan.

– En kerenny kieltee kun lähit kun pyssyn suusta. Kyllähän se tiijetään, että ee  siellä mittään hättee oekeesti oo. Roteva Helkahan on miestään piätään pitempi. Ee tarvii kun vähän tyrkätä, niin Eeno kupsahtaa nurin, etennii humalassa. Ussein Helka kiipee tuvan uunille, sinne ee Eeno piäse.  

Kävin muutama vuosi sitten Einon mökin raunioilla. Isosta omenapuusta on lohkeillut oksia. Rehevöitynyt punaviinimarjapensas on sotkeentunut pitkään heinikkoon, mutta raparperi on nauttinut vapaudestaan ja kurkottanut suuret lehtensä paksujen varsien päässä kohti aurinkoa. Siniset ukonhatut ovat vallanneet pihamaan ja humala uunin rauniot. Pihlajan etelän puoleiset oksat roikkuvat sammaloituneiden kivien päällä.

 

Aino Tapaninen/25.3.2023

 

Takaisin tarinoihin