Olet ehkä seurannut television ykköskanavan lauantai-illan ohjelmaa Elämäni biisi. Siinä viisi vierasta juontajan johdolla yrittää arvata toistensa elämän biisejä ja kertoo myös oman biisinsä perustelut. Elämäni biisit liittyvät usein henkilöiden elämän kipukohtiin. Minulla on useita kaihobiisejä.
Olen kaihomieli. Kaihomielen olen saanut perinnöksi karjalaiselta evakkoisältäni. En sentään kyynelöi, kun Karjalan satakieli Anna Mutanen heläyttää Lauantain toivotuissa "Laps olen köyhän kauniin Karjalan". Mutta tunteet nousevat pintaan, kun kuulen kappaleen "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu". Sitä lauloivat isäni sisaret viisi- ja kuusikymmentä luvulla sukutapaamisissa muistellen lapsuutensa Karjalaa. Pääsin toukokuussa 2011 työmatkalle Petroskoihin. Koivut olivat hiirenkorvalla. Illallisella oli venäläiseen tapaan jokaisen pidettävä maljapuhe. A vot! Otin muutaman sanan laulusta puheeni aluksi.
Kaiho soi niin virsissä kuin iskelmissäkin. Lapsenlapsen kastetilaisuudessa pappi aloittaa jo kansakoulusta tutun virren Ystävä sä lapsien ja silmäni täyttyvät kyynelistä. Pieni poikavauva tarvitsee erityistä suojelusta. Liikutun lisää, kun elämänsä alussa oleva kaksivuotias isoveli laulaa kuuluvasti ristiäisten toista virttä: ”Tule kanssani, Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä, kun saapuu yö.” Lasten laulaminen herkistää mieleni. Kaivan esille nenäliinan, kun kuulen virren Jo joutui armas aika. Tunnen kaipausta kouluvuosieni ja lasteni kevätjuhliin. Pienenä koululaisena elämä oli huoletonta. Elämän ruuhkavuosina lasten juhlat olivat erityisiä kohokohtia.
Syksy on melankoliaan taipuvaisen ihmisen suosikkivuodenaika. Minun sieluani hivelee alkuaan ranskalainen iskelmä Kuolleet lehdet, joka on täynnä kaipausta: ”Kesästä jäi muisto vain. Ken muistoja mielessään kantaa, paljon hän voi omistaa.” Hivelevä on myös Tove Janssonin sanoittama Syyslaulu, joko Erna Tauron tai Anki Lindqvistin tulkitsemana. ”Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa, illat sammuvat kylmään hämäryyteen. Päivän ei hetket niin pitkiä lie.” On aika sytyttää kynttilä pimenevään iltaan.
Kun kuulen Armas Järnefeltin säveltämän kehtolaulun, muistelen äitiäni ja hänen siunaustilaisuuttaan.
Valitsisinko siunaustilaisuuteeni esitettäväksi Satumaa tangon? Niin teki vaikeaan sairauteen menehtynyt serkkuni. Satumaassa kiteytyy ihmisen toive päästä aavan meren tuolle puolen maahan, onnen kaukorantaan, jossa huomisen huolet voivat jäädä unholaan. Ehkä sittenkin valitsen laulun Elämälle kiitos. Sen sanoissa tiivistyy elämän onni ja tuska. Sopii se laulettavaksi seuraavana syntymäpäivänänikin.
Helena Lindgren
24.10.2023