Kevättalven maanantai-aamun kirkkaat säteet tunkevat makuuhuoneeni ikkunan säleverhoista sänkyyni. Pakotan itseni heräämään. Väsynyt, väsynyt. Huokaan apeana, heitän peiton syrjään. Kuljen keittiöön ja näen itseni eteisen peilistä. Olen räjähtäneen näköinen. Kasvoilla on alakulon ja vihan välimuoto, eikä sitä auta nyt alkaa korjaamaan. On kohdattava tosiasiat. Onneksi on sentään oma koti. Alan kerrata tapahtumia, sillä ne suorastaan vyöryvät päälleni.
Onko siitä jo kolme vuotta?
Sateinen lokakuun sunnuntai, kun puhelimeni soi. Tuntematon numero, näin, mutta vastasin. Einari vähän takelteli hämmentyneen ja ujon oloisena:”
Anteeksi, häiritsenkö”? Ei Einari
häirinnyt; tunsin hänet ulkonäöltä, tai paremminkin tiesin. Hän oli
eronnut joitakin vuosia sitten, talousjohtaja isossa yrityksessä ja tavoiteltu
sinkku kaupungin naisten keskuudessa.
Olin kai minäkin ollut salaa ihastunut, sillä näin hänet usein
työpaikallani. ”Ei, en seurustele tällä hetkellä”, kuulin vastaavani Einarin
kysymykseen. Sovimme tapaamisen. Viikon kuluttua ensi tapaamisesta olin umpirakastunut, ja rakkauttaan vannoi myös Einari.
Opiskelin tuolloin työni ohessa. Vakinainen seurustelu toi vaikeusastetta
opiskelun ajankäyttöön, mutta pidin sitkeästi kiinni
aikataulutavoitteestani. Pänttäsini
keittiössä läksyjäni ja Einar odotteli, katsoen televisiota olohuoneessa, kävi suukottelemassa
ja kannustamassa; hellyttävää. Hyrisin
tyytyväisenä. Asuintalossani alapuolella
asuva naapurin rouva näytti seuraavan elämääni tarkoin, mutta mitäpä siitä
huolehtimaan; pientä kateutta. Heillä ei
miehensä kanssa voinut olla kovin
mukavaa; hyvä jos järjestin virkistystä elämään tv:n lisäksi.
Einari joutui edustamaan työnsä puolesta paljon, ja
pyysi mukaansa eri tilaisuuksiin. Mitäpä minä muuta kuin menin,
vähän ylpeyttä tuntien, tunnustan. Aloimme
olla tunnettu pari; kaksi sinkkua, mikä
voisi olla ihanampaa. Totesin eläväni
unelmaa, josta olin haaveillut.
Vähitellen jotain muuttui. Einarin iltojen menot lisääntyivät. Oli työtapaamisia, kokouksia, uusi
harrastuskin; biljardin peluu. Illat
venyivät, eikä soittoa kuulunut.
Ajattelin, etten voi sitoa häntä ja päätin, etten soittaisi. Lopulta soitin. ”Väsynyt, rankka päivä, soitan
huomenna”. Tai puheluuni ei vastattu
lainkaan. Viikot kuluivat, kuukaudet, ja
uusi vuosikin alkoi. Suhteemme jatkui,
ainakin näennäisesti. Epäilyjäni
rauhoitti, kun Einari mainitsi
vuosittain järjestettävästä isohkosta
tilaisuudesta. ”Olen ilmoittanut
meidät taas osallistumaan”, hän sanoi, kätensä turvallisesti olkapäälläni. Tietysti menemme, kaikki hyvin, huokasin.
Osallistuin työnantajan koulutuksiin Helsingissä silloin
tällöin. Tällainen tilaisuus peruuntui
yllättäen. En maininnut Einarille
peruuntumisesta. Työtoveri houkutteli Henryn Pubiin iltaoluelle. Pian huomasin
pariskunnnan nurkkapöydän hämärässä.
Einari, kovin läheisessä keskustelussa kauniin naisen kanssa; ei todellakaan ensi tapaaminen!
Kuin hyvitellen Einari soitti seuraavana päivänä. ”Hei kulta, olen juuri varmistanut
osallistumisemme siihen lehtitalon tilaisuuteen!” ”Minä en
lähde”, kuulin sanovani. Olin elänyt romanttisessa kuplassa näkemättä todellisuutta, unelmiini
uskoen. Tulin ulos. Kipeää teki.
Pirjo Willman
16.9.2025