Elsa Voutilaisen päiväkirjasta/ 8. lokakuuta 1939 sunnuntai-ilta
Tulin juuri kotiin koulupiirimme uuden koulun vihkiäisjuhlasta. Siitä muodostuikin TODELLA mieliin painuva, vaikka valitettavasti aivan eri tavalla kuin alun perin luulin. Mutta aloitetaanpa ihan alusta.
Eilen illalla menin äidin kanssa koululle auttamaan vihkiäisjuhlan valmisteluissa, mukana oli myös kaksi ”Maatalousnaista” eli naapurin Mirjami-täti ja Mönkkölän Kerttu-täti. (He kyllä sanoivat, että ei tarvitse enää täditellä, kun olen ripiltä päässyt, mutta mitenkäs sitten sanon???) Me siirtelimme pulpetit ja penkit, pöydät ja tuolit ison luokan taulun eteen katsomoksi ja kahvipöydäksi. Opettaja oli jo päivällä oppituntien päätyttyä piirtänyt taululle väriliiduilla koulun kuvan ja Suomen lipun sen pihalle salkoon hulmuamaan. ”ONNEA KOHMAN KOULU” luki suurena kaarena kuvan yläpuolella. Ja oppilaat olivat askarrelleet värikkäitä kreppipaperikukkia maljakoihin ja silkkipaperilumihiutaleita ikkunoihin.
Me levitimme Litmaniemen Martoilta lainatut valkeat pellavaiset lakanat pöydille ja katoimme Maatalousnaisilta ja Martoilta lainatut kahvikupit, lautaset ja lusikat (naapurin isäntä oli ne suuret juurikorilliset hevosella käynyt hakemassa jo pari päivää sitten). Lopuksi koristelimme pöydän keräämilläni mustikan- ja puolukanvarvuilla. (Onneksi ne olivat ehtineet kuivahtaa korissa eivätkä kastelleet ja lianneet niitä lakanaliinoja!) Luokasta tulikin oikein juhlava ainakin näin öljylamppujen valossa!!!
Tänä aamuna menimme ajoissa laittamaan tulia koulun hellaan ja isoja vesipannuja kuumenemaan kahvia varten. Samalla veimme äidin illalla paistamat pullaletit paikan päälle ja leikkasimme ne tasaisiksi palasiksi pellavaliinojen alle. Kauppias Miettinen (itse!) toi vielä ison laatikollisen Marie-keksejä (maksutta!).
Juhla alkoi kello yksi ip. ja luokka oli IHAN täysi. Osa joutui seisomaan eteisessä ja toisessa luokassa. Aloitettiin Savolaisten laululla. Opettaja puhui, koulun johtokunnan puheenjohtaja puhui, oppilaat lausuivat runoja ja esittivät laululeikin. Lopuksi laulettiin Maamme laulu. Sen aikana ovensuuhun ilmestyi yksi Litmaniemen suojeluskuntalainen (en muista nimeä, vaikka hän sen kyllä sanoi). Kun laulu loppui, hän alkoi kutsua miehiä nimeltä ja jakaa heille liikekannallepanokortteja, kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Monet naiset alkoivat nyyhkyttää. Äitikin. Hän kuivasi silmiään essunsa helmaan. Jotkut lapset hätääntyivät. Pienimmät tahtoivat äitinsä syliin.
Opettaja puhui uudestaan. Hän vakuutti, että kertausharjoitukset eivät tarkoita sotaa, vaan antavat turvallisuutta kaikissa tilanteissa. Lopuksi ennen kahveja laulettiin ylimääräisenä ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aina”. Se antaa meille uskoa, luottamusta ja rauhaa, sanoi opettaja.
Jäin äidin, Mirjamin ja Kertun – ei siis enää tätejä! - kanssa pesemään kupit, kuivaamaan ne takaisin koreihin ja laittelemaan luokkaa maanantaiaamua varten. Kaikki olivat hiljaisia, eivät paljoa puhuneet. He vain vakuuttivat minulle, että kyllä kaikki hyvin käy.
Mutta nyt tuntuu taas huolestuttavalta ja pelottavalta. Tuleeko sota? Kuulin miesten puhuvan siitä jo ennen juhannusta Kuopion torilla, silloin kun menin Kiuruvesi-laivalla meidän ja naapureiden munia ja voita myymään ja viemään ne kananpojat sille Maaherrankadun Tyyne-tädille(?). (torstai 15. kesäkuuta)
Jos tulee sota, alkaako Muuruvedellä tammikuussa talouskoulu ollenkaan? Jos ei ala, niin mihin minä sitten menen, mitä minä sitten teen? Tuleeko minusta lotta? Entä Olavi-veli, joutuuko hän sotaväestä suoraan sotaan?
Voi Hyvä Jumala, älä anna sodan alkaa! Anna meidän elää rauhassa! Kuuletko Jumala!?
Sirpa Suntioinen
2022
Takaisin tarinoihin