Helmi-kana, se vaaleanruskea valkotäpläinen kaunotar, 2 vuotta, on nyt päättänyt ryhtyä hautomaan navetalle, siihen ikkunaseinälle Olavin kanssa rakentamaani pesärivistöön. Hain kellarista kuiviin heiniin tallentamani kahdeksan beesin väristä munaa tämänpäiväisen lisäksi. (Jostain luin, että pariton määrä munia on parempi kuin parillinen. Miksiköhän? Mutta en siis halua riskeerata mitään!) Helmi pörhisteli höyhenensä ja asettui tyyriisti pesäkuoppaansa itseään keinutellen koko puolenkilon munajoukkueen päälle, sulki silmänsä ja näytti vaipuvan horrokseen.
Onneksi se tyytyi hautomaan tuossa kanalan viileässä pesässä
eikä yrittänyt piiloutua jonnekin riihen alle tai nokkospusikkoon. Nyt voin
huolehtia siitä, että se saa joka päivä puhdasta vettä ja riittävästi ruokaa,
ohraa ja kauraa. Toiset kanat, punaruskeat Käpy, Ruusa ja Ruska sekä mustat
Maikku ja Miina kuopsuttelivat Helmin pesän alla ja kotkottelivat verkkaisesti keskenään.
Kaipa ne juorusivat Helmistä ja sen tulevasta isosta perheestä. Ehkä ne ovat
kateellisia, mutta ensi kesänä voi olla sitten niiden vuoro. Nyt ne ovat vielä
liian nuoria. Niiden pitää nyt munia, että saan kasaan koulurahaa ensi
talveksi.
Kukko levitteli mustanhohtoisia siipiään ja pyöritteli
vihertävälle kimaltavaa pyrstöään, terhakoitti helttaansa ja yritti olla mielin
kielin Kävylle ja Maikulle, mutta nämä eivät olleet huomaavinaankaan. Nokkivat
vain kuorenpalasia ja karkeaa hiekkaa kupistaan ja livahtivat sitten
kulkuaukosta ulos verkkoaitaukseen matoja ja toukkia etsimään. Siinähän niiden
kynnetkin sitten kuluvat, kun ruopsuttavat maata. Tarhassa ne voivat myös ottaa
kuivakylpyjä, sillä olen perannut yhteen nurkkaukseen heinättömän alueen ja
tuonut sinne hienoa hiekkaa venerannasta. Kyllä ne kaikki sitten yöksi taas
tulevat kukon paimentamina orrelleen nukkumaan.
Minä haluan paljon kanoja, kyllä tänne mahtuu! Tilaa on noin
8 neliötä, joten voin pitää melkein 40 kanaa. Jaksaakohan yksi kukko hoidella
ne kaikki, vai pitäisikö ostaa Vuorisalon Hovista toinen kukko. Mutta jospa
tuolta Helmin alta tulisikin sopiva kukkopoika. Se kävisi halvemmaksi. Toivottavasti
kukkopoikia ei tule liikaa, minä haluan niitä munarahoja. Jos tulee monta
kukkopoikaa, niin voisinkohan myydä niitä jonnekin taloon – vai tekeekö äiti
niistä meille viillokkia.
Viime syksynä Hämeenlinnan Siipikarjanhoitokoululta tilaamassani
kanankasvatusoppaassa kerrottiin, että tuollainen Helmin värinen kana on hyvin
harvinainen. Toivottavasti edes yhdestä tipasta tulee äitinsä värinen.
Ehkä minulla on vielä mahdollisuus lähteä talouskoulun
jälkeen Siipikarjanhoitokouluun – Kanakouluun, niin kuin monet sitä vähän
pilkallaan kutsuvat – oppilaaksi, tai ainakin päästä käymään siellä
maatalouskerholaisten kanssa. Voisin sitten perustaa oikein ison kanalan. Toisaalta
on mukavaa, että kanoja ei ole kovin paljoa, sillä silloin tunnen ne kaikki
nimeltä ja ne tuntevat minut. Nyt kaikki kanani ovat tottuneet minuun, tulevat
luottavaisesti luokseni ja nokkivat kädestäni. Ne antavat myös ottaa itsensä
syliin ja minusta on mukavaa tuntea niiden lämmin höyhenpeite ja nopeat
sydämenlyönnit kämmenissäni.
Mutta nyt minun pitää lopettaa ja alkaa miettiä nimiä tuleville
yhdeksälle tipalle. Pitäisikö ottaa Hevostalouskoulun mukaisesti käyttöön
’vuosi ja aakkonen’-menetelmä ja nimetä kaikki samana vuonna syntyneet tipat
samalla kirjaimella alkaviksi. Silloin tänä ensimmäisenä vuonna kuoriutuisi
ehkä Amalia, Alfhild…
Sirpa Suntioinen/ Elsa Voutilaisen päiväkirja heinäkuu 1939