En minä sitä silloin sellaisena nähnyt, käännepisteenä. Seisoin vain jäätelökauha oikeassa kädessä ja tötteröpidike vasemmassa, kyyneleitä silmissäni, ja tuijotin auringonpaisteiseen osuuspankin kulmaan, jonka taakse tilausbussi oli juuri kääntynyt ja pöräyttänyt vielä paksun pakokaasupilven jälkeensä. Siellä menivät luokkatoverini, siellä meni Ensio. He olivat kaikki käyneet juuri ostamassa minulta vaniljatötteröitä, mansikkatötteröitä, suklaatötteröitä ja Piksa oli tietenkin halunnut jotain erikoisempaa, nougatia – ja kaksi palloa. Olin vääntänyt palloja ranne kipeänä. Siellä he nyt menivät luokkaretkelle Tukholmaan, suurkaupungin sykkeeseen, välkkyvän meren taakse.
Ensio varmaan istui Piksan vieressä, kertoi sille niitä tyhmänhauskoja juttujaan. Ja Piksa nauraa kihertää melkein pissat housuissa. Minä sen sijaan näin silmäkulmastani kuinka minulle alettiin rakentaa elämänkulkua ja työuraa ilman, että tajusin näkemääni. Vasta vuosien päästä, otettuani tilitoimiston vastuulleni kuva kirkastui, sai syvyyttä ja ymmärsin sen merkityksen.
Tökkäsin jäätelökauhan muoviseen vesikippoonsa, laskin tötteröpidikkeen tiskille käsipyyhkeiden viereen ja nuolaisin sormelleni sulaneen nougatjäätelön suuhuni, tunsin kielelläni paitsi jäätelön kylmyyden ja makeuden, myös pähkinöiden rouheuden. Pyyhin silmäkulmani nenäliinaani ja pesin käteni kylmällä vedellä ja valkoisella Lux-saippualla.
Tilitoimistoyrittäjä Tapio Kuokkanen oli äidin luokkatoveri oppikoulusta. Ehkä hekin olivat olleet toisiinsa vähän ihastuneita ainakin kouluaikana, ehkä myöhemminkin. Tuo tapaaminenkin - oliko se ollutkaan pelkkää sattumaa – näytti minusta jollakin tavoin hyvin läheiseltä ja tuttavalliselta. Kädet koskettivat hetkellisesti toisiaan kuin vahingossa, päät nyökyttelivät lähekkäin, hymyt olivat herkässä. Omalle suunnalleen kiirehdittyään äiti vielä kääntyi vilkaisemaan taakseen.
Kuokkanen sen sijaan suunnisti suoraan jäätelökojulle torin mukulakiveyksen poikki, nahkapohjaiset kengät narahtelivat joka askeleella. Hän oli vanhapoika, pyylevä ja vaappuvasti kävelevä, aina rypyttömään ja vuodenaikaan sopivaan pukuun pukeutunut lierihattupäinen herra. Solmio tiukkana ja valkoinen taskuliina varovaisesti pilkistämässä. Hän tilasi kahden pallon vanilja-suklaa-tötterön. Tervehdin häntä kohteliaasti ja valmistin pyydetyn annoksen varmoin, jo edelliskesän kokemuksen tuomin ottein. Taputtelin jäätelöpallot tiiviisti toisiinsa, sujautin kauhan vesiastiaan, pyyhkäisin kertakäyttöliinalla tötterölle pudonneen pisaran pois ja ojensin annoksen miehelle yhdessä paperiliinan kanssa. Vaihtorahat laskin huolellisesti hänelle käteen.
Mies jäi juttelemaan, puhui kauniista säästä ja torielämästä ja sanoi lopuksi:
- Tapasin tuossa juuri sattumalta äitisi. Olet kuulemma päässyt keskikoulusta hyvin arvosanoin. Jos työ numeroiden ja laskemisen parissa kiinnostaa, niin tule käymään meidän tilitoimistolla, kun nämä kesätyöt loppuvat. Tarvitsemme uuden harjoittelijan, kun entinen aloittaa syksyllä opinnot Helsingissä.
Rahat olivat tiukalla ja töitä piti saada. Keskikoulun päättötodistus oli ollut enimmäkseen kahdeksikkoja ja yhdeksikköjä – äiti siis oli sitä jo ehtinyt kehua. Lukioonkin sillä olisi hyvin päässyt, mutta niistä haaveista olin luopunut jo isän kuoltua. Ei olisi varaa lukukausimaksuihin, ruokamaksuihin, kirjoihin. Ehkä nuoremmat sisaret voisivat jatkaa pidemmälle, jos minä siirtyisi ansaitsevien puolelle.
Kiitin tarjouksesta – ja huokaisin mielessäni. Huokaisin helpotuksesta ja huolestumisesta – sinnekö siis töihin.
Sirpa Suntioinen
21.9.2021
Takaisin tarinoihin