Painoin jännittyneenä lokakuun kymmenentenä kello kahdeksan lääninvankilan suunnattoman ison portin seinämässä olevaa nappia, jonka yläpuolella luki PAINA TÄSTÄ. Hetken kuluttua tiilimuurin takana käveli joku. Sitten kilisi ja rapisi, joku työnsi avaimen lukkoon. Isossa portissa oli pienempi kapea ovi. Keski-ikäinen tummanharmaaseen virkapukuun pukeutunut vanginvartija nyökkäsi. Selitin hänelle, että olen sopinut Ihalaisen kanssa tämän päivän työni aloituspäiväksi.
”Vae niin. Ihalaenen ei oo tiällä. Hän on ilmoittanu johtajalle, että jatkaa lommaasa Lapissa vielä pari päevee. Tulehan sisälle.”
Edessä avautui vankilan piha, jonka ympäri kiersi punatiilinen muuri. Vartija sanoi, että oikealla oleva hiekkapintainen alue oli vankien ulkoilupaikka. Muurissa oli iso nuolenkuva, joka osoitti kävelysuunnan. Vankilarakennus oli pohjapiirrokseltaan kuin ristikirkko. Suoraan edessä näkyi ovi ja sen molemmilla puolilla seinustaa myöten nousi jykevät kivirappuset ylemmän kerroksen ovelle. Kiipesimme ainakin 20 askelmaa. Eteistilassa oli vasemmalla vartiopäällikön ja johtajan huoneet sekä valvontahuone, jossa istui korkean tiskin takana kaksi päivystävää vartijaa. Toinen näistä oli käynyt päästämässä minut sisään. Miehet setvivät, mitä minun suhteen pitäisi tehdä. Vankilanjohtaja oli poissa sinä päivänä.
Vartiopäällikkö Kauno Utriainen päätyi siihen, että voin mennä Kalle Syrjän, vankilapapin huoneeseen, koska tämä tuli töihin maanantaina vasta iltapäivällä. Vartija saattoi minut ylimpään kerrokseen. Rappukäytävässä leijui hajujen sikermä ja askelten äänet kaikuivat. Papin huone oli iso, tumma, yksinkertainen. Puiset huonekalut olivat kestäneet vuosikymmeniä. Pöytä oli järjestyksessä, sen pinta kiilteli. Ristikkoikkunasta näkyi rautatielle päin. Tavarajuna jyskytti pohjoiseen.
Vartija oli ymmällään: ” Mitähän minä sinulle antasin.”
Hän antoi A-nelosen kokoisen läpinäkyvässä muovikuoressa olevan arkin, jossa oli luettelo sekä Kuopion lääninvankilan että VAHO:n virkamiehistä ja heidän puhelinnumeronsa. Vankilanjohtajana oli Mauno Karisto ja VAHO:n ylijohtajana K.J.Lång. Opin monia nimiä ja vastuualueita, mutta puhelinnumeroita en painanut mieleeni. Löysin papin kirjahyllystä lukemista.
Kun Kalle tuli töihin, hän vei minut syömään. Keittiö sekä henkilökunnan ja vankien ruokalat olivat alakerrassa, osittain maan alla. Ruskeapukuiset vangit kävelivät peräkkäin ja syötyään he palasivat pikaisesti selleihinsä. Vartija aukoi ovia ja kolautteli niitä napakasti kiinni. Vangit ja henkilökunta söivät samaa ruokaa. En muista, mitä oli tarjolla, todennäköisesti kuoriperunoita, ruskeaa kastiketta, salaattia ja muovikipollinen jälkiruokaa. Nälkä lähti.
Kallella oli kädessä taitettuja vihkon sivun kokoisia papereita. ”Minä käyn jututtamassa selleissä nämä vangit, jotka ovat jättäneet minulle rutinalapun”. Kalle osasi lukea ajatukseni, koskapa hän selitti, että rutinalappu tarkoittaa keskustelupyyntöä.
Ensimmäinen päivä vankeinhoitoa oli pitkäveteinen. Kotiin kävelessä en tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Siitä alkoi yli kymmenen vuoden pesti Vankeinhoitolaitoksessa.
Raili Miettinen
19.4.2022
Takaisin tarinoihin