Vaalea oikea etukavio ojentui sirona ja epäröivänä turvan ohitse puhtaiden pahnojen päälle hentoisen sukkajalan jatkeena. Varsan turpa seurasi sen liikettä hämmästyneen näköisenä. Kaikki oli käynyt niin äkkiä. Vasta äskenhän tuo pieni kavio, joka olisi helposti mahtunut käteeni unohtuneeseen teekuppiin, oli työntynyt amniopussin jälkeen Ippa-tamman synnytyskanavaa myöten kohti ulkomaailmaa ja vetänyt mukanaan toisenkin etukavion, pään ja koko varsan tamman vahvojen supistusten avustamana.
Tamma, vaikka ensivarsoja olikin, oli ollut täysin valmistautunut kohtaamaan jälkeläisensä ja hoivaamaan sitä hellästi ja omistautuneesti. Makuulla vielä ollessaan se jo nuuhki varsaansa ja nuoli sen sikiökalvojen peittämään turkkia. Se oli kertonut varsalle omien hajujensa ja käyttäytymisensä avulla, että he kaksi kuuluivat yhteen, että varsa voisi olla varma turvasta ja hoivasta.
Nyt napanuora oli antanut tamman sydämenlyöntien avulla viimeiset veripulssit varsan käyttöön ja katkennut sitten tarpeettomana. Varsa pystyisi hengittämään ja pumppaamaan itse verta keuhkoihinsa hapettumaan ja kuljettamaan ravinteita kasvavien lihasten käyttöön.
Minna oli soittanut iltapäiväkahvitunnin jälkeen ääni iloisesti kuplien: ”Ipan nännien päissä oli aamulla vahatipat, ensiyönä se varmasti varsoo.” Hän oli siirtänyt Ipan jo aamulla tallin pienemmälle puolelle, josta kaikki muut hevoset oli viety laitumelle. Väliovelle hän oli virittänyt ison huovan vaimentamaan turhia ääniä. Isommalla puolella olivat tallin johtajaruuna, Rehti, ja muutama poni rouskutelleet rauhallisesti heiniä. Me olimme kulkeneet hiljaa tallin läpi ja pujahtaneet vilttiä raottaen pieneen talliin. Ippa oli liikehtinyt isossa pilttuussaan hieman levottomasti, ryntäillä oli hikeä, häntä oli sidottu valkoisella pintelillä. Minna oli jutellut sille rauhoittavasti, silittänyt sen kaulaa ja lapoja, kurkistanut utareita, taputtanut kevyesti mahaa ja tunnustellut varsan liikkeitä kyljen läpi.
Illemmalla olimme poissa tallista reilun vartin, kun kävimme syömässä Minnan äidin kattamaa voileipäiltapalaa. Kun tulimme takaisin – minä se teekuppi kädessäni -, oli Ippa käynyt jo pilttuuseensa pitkälleen eikä se sitten enää ollutkaan aikaillut.
Nyt tamma oli pystyssä ja orivarsa, Hipaksi jo ennalta nimetty, oli nousemassa jaloilleen. Se ojensi etujalkansa. Ne horjuivat huolestuttavasti. Varsa ravisti päätään ja takajalat alkoivat ponnistaa lautasia ylös. Ensimmäinen yritys päättyi kyljelleen kellahtamiseen. Päättäväisesti Hippa kokosi itsensä uuteen yritykseen: etujalat eteen ja sitten pyllyä pystyyn. Hetken se huojui honteloilla riukukintuillaan. Tamma odotti luottavaisena. Sitten vaalea sukkajalka koukistui, nousi ilmaan – ja kavio osui lattiaan uudessa paikassa. Sitten toinen etukavio ja takakaviot sekalaisessa järjestyksessä. Tamma seurasi tarkasti tapahtumaa. Varovasti se kurkotti kaulaansa ja tuuppasi turvallaan varsaa takapäästä suuntaamaan kohti nisiä.
Seuraavana aurinkoisena aamuna varsa pääsi kokeilemaan kirmaamista pihalaitumella emänsä kanssa. Rehti seisoi ylväänä viereisellä laitumella – sen lauma oli saanut uuden jäsenen, se tuntui uskovan olevansa Hipan oikea isä.
Sirpa Suntioinen
Kevät 2022
Takaisin tarinoihin