Radio on aseteltu matalan kaksihyllyisen tummaksi petsatun
ja vinottain nurkkaan sijoitetun kirjahyllyn päälle. Radion vieressä seinällä
radion korkeudella on pistorasia. Pistorasian yläpuolelle on kahdella nastalla
kiinnitetty ’kuuntelulupa’ ja sen yläpuolelle on naulattu Viipurin linnan
värikäs kipsikuva. Siitä näkyy vain kolmasosa, mutta tunnistan sen tuosta
alalaidastaankin. Radion päälle on laitettu juhlan kunniaksi pieni liina ja
sille maljakko kukkineen – vai onko siinä kuitenkin jokin kukkiva ruukkukasvi.
Nyt näytän tarkkailevan vain isääni, mutta parin vuoden
kuluttua radio nappuloineen, vihreine merkkivaloineen ja äänineen alkaa
kiinnostaa minua. Sen vaalean kermanvärisiä nappuloita on mukavaa pyöritellä edestakaisin
ja tarkkailla samalla, kuinka pitkä kanavavalitsin liikkuu valaistun
lasi-ikkunan takana, kuinka vihreä valosilmä alkaa vilkkua ja kuinka radiosta
alkaa kuulua milloin ihmisääniä, milloin erikorkuisia ujelluksia, suhinoita tai
vihellyksiä ja musiikkia. Teputtelen innoissani radion äärellä sormet
nappuloilla.
Mutta nopeasti äiti minut siitä nappaa muihin leikkeihin ja
nostaa lopulta radion vielä korkeammalle paikalle sormieni ulottumattomiin.
Eikä auta, vaikka kuinka seison radion juurella ja osoittelen sen nappuloita,
hypin ja teputtelen. En pääse itse etsimään ääniä, vaan joudun tyytymään äidin
ja isän valintoihin.
Sitten alan oppia, että Mirri-tädin tarinatuokio ja
Markus-Sedän lastentunti ovat minulle tarkoitettuja hauskoja ohjelmia. Niistä
kuuluu myös lasten ääniä. Kerään nukkeni ja nallenikin niistä nauttimaan. Lauluja
kuunnellessani keinuttelen takapuoltani tanssin ja yritän laulaa mukana.
Kun muutamme uuteen kotiin, alkaa radiomme hyytyä. Siitä on
yhä vaikeampi löytää selkeästi kuuluvaa asemaa. Radio korvataan uudella, pienemmällä,
pyöreälinjaisemmalla. Tästä uudesta radiosta alan kuunnella vanhempieni kanssa
kuunnelmia ja kouluradiolähetyksiä. Kuuluttaja Kaisu Puuska-Joki sanoo:
Kouluradiolähetys kello kymmenen kymmenen, kymmenen neljäkymmentäviisi. Se
kuulostaa suorastaan noitaloitsulta!
Kerran saamme koulussa osallistua kouluradion
toivekonserttiin. Minä toivon sitä hirveää Hottentotti-laulua, jota varmaan ei
enää saa missään soittaakaan. Kun tuo toivekonsertti alkoi kuulua koulun
keskusradion kautta luokkamme kovaäänisestä, lähetti opettaja minut taas kerran
asioilleen. Ehkä kipaisin postista hakemassa opettajalle postimerkkejä, ehkä
koulun varastosta luokalle piirustuspapereita ja vihkoja – aivan sama. Sillä kun
palasin luokkaan, opettaja kertoi, että toivomani Hottentotti-laulu oli
soitettu. Se oli ainoa meidän luokaltamme toteutettu toive! Enkä saanut sitä
kuulla!
En ole sen koomin mihinkään toivekonserttiin toiveitani
lähettänyt.
Sirpa Suntioinen
2022