1950-luvulla isämme päätti ostaa tilallemme ensimmäisen traktorin. Oli alkukevät, kylätielläkään ei ollut enää lunta. Isä lähti linja-auton kyydissä, paksu takki päällä Kuopioon. Meitä lapsia jännitti kovasti uusi traktori. Uskaltaisiko sitä edes koskettaa? Kuinka kovaa sillä pääsee? Pääsemmekö mekin sen kyytiin? - Mitään ei kuulunut. Odotimme koko päivän. Kevätilta alkoi jo hämärtyä. Päätimme lähteä isää vastaan. Juoksimme noin kilometrin matkan kylätietä ns. ohiajotien varteen. Meitä oli kaikkiaan neljä uteliasta lasta, pieninkin pysyi meidän isompien mukana. Veli juoksi ensimmäisenä, pysähtyi ja huusi: Kuuletteko? Kova räksättävä ääni lähestyi Kuopion suunnasta, vähitellen valotkin alkoivat heijastua. Sieltä isä ajoi uuden traktorin, Zetorin ohjaimissa. Paksu palttoo olikin tarpeen, ei ollut koppia ajajalle tuulen ja sateen suojaksi.
Veli pääsi ensimmäisenä kokeilemaan, miltä tuntui seisoa pukin vieressä. Isä ajoi hiljaa, traktori sai arvokkaan vastaanoton. Naapuritkin seurasivat matkan tekoa ja pihamaalla äiti ja mummi tulivat tuota isoa, vihreää, kovaäänistä konetta tutkimaan.
Zetor olikin tärkeä työväline. Muutamat pellot olivat kotitilastamme kaukana. Sinne lähdimme porukalla ihan pienintä veljeä myöden. Peräkärryyn pakkasimme eväät, kahvipannun, vettä ja maitoa, leipää, juustoa, voita, pullaa, munia, sokeria, omenia. Viivyimme pelloilla kauan, koko päivän.
Varsinkin pienimmät lapset halusivat tutkia peltojen ympäristöä. Sarkojen halki kulki leveä oja, jossa hyppelehti usein sammakoita ja kirppuja, kauniit kukat rehottivat ojan pientareilla. Kaikkein jännittävintä oli kuitenkin seurata erään Taavetin ”kullanhuuhdontaa”. Pienessä mökissä lähellä peltoja asui erikoinen pariskunta. Taavetti etsi kultaa ja kaivoi ojan pohjia, siivilöi vettä ja vaimo, Riikka piti miehelleen kovan kurin: Taavetin oli jatkettava etsintää, eikä antaa periksi vaikka” kulta” osoittautuikin aina ”katinkullaksi”.
Pienin työntekijä, veli, saattoi väsähtää. Läheisen talon perhe otti väsyneen sängylle nukkumaan siksi aikaa, kun saimme työmme siltä päivältä tehtyä. Heinä saatiin korjattua ensin seipäille ja sitten seuraavina päivinä se kuljetettiin kuivana pihalatoon.
Jouduimme ajamaan traktorilla kirkonkylän ohi kotiimme. Koska työpäivä saattoi venyä myöhään, Zetorin kova,”räksättävä” ääni kuului kauas. Eräs isälle tuttu poliisimies huomauttikin: ”Älkää olko myöhään pellolla, tulkaa ajoissa kotiinne, sillä kirkonkyläläiset eivät saa nukkua, kun Zetor pitää niin kovaa ääntä”.
Zetorin kyydissä teimme matkoja sunnuntaisinkin muutaman kilometrin päähän sukulaistemme luo.
Kannatti isän ajaa 80 kilometriä kevätillassa palttoo päällä kotiin. Zetor palveli meitä monella tavalla.