Hei, minä ole suojelusenkeli Hanael. Talvisodan aikana
minulla oli kaitsettavana eräs Iida-niminen nuori emäntä
Ylä-Valtimolta.
Iida oli aika tomera ja omatoiminen nainen, joten kovin paljon minulla ei ollut
töitä
rauhan aikana. Toisin oli sitten, kun sota alkoi.
Joulukuun puolivälissä valtimolaisia
komennettiin evakkojunaan. Iidalla oli ennestään kolme alle kouluikäistä
poikaa ja mahassa kaksoset, joiden laskettu aika oli melkein käsillä.
Eihän
se yksin olisi selvinnyt millään, mutta minä pidin huolen siitä,
että
sisko-Tyyne ja Hilma-mummo tulivat samaan härkävaunuun.
Melkoista nyhjäämistä se junailu oli sodan aikana,
ratapihoilla seisomista ja odottamista enimmäkseen. Sotilasjunilla oli aina
etuajo-oikeus. Pientä iloa evakoille sain järjestettyä
lottien avulla. He tarjosivat matkalaisille pysähdyspaikoilla leipää
ja lämmintä
keittoa.
Kolmantena päivänä juna tuli Kannukseen ja matka jatkui sieltä
hevosilla Tohmajärvelle. Keskimmäisen pojan, Heimon jalat
paleltuivat pahasti rekikyydissä eikä hän
pystynyt muutamaan viikkoon kävelemään. Ei pidä
ihmetellä,
että
tällaista
tapahtuu. Sota ja kaikki siihen liittyvät asiat ovat kyllä
ihmiselle raskaita, mutta kärsimystäkin ihminen tarvitsee elämässään.
Tälle seurueelle oli tiedossa vielä
muitakin koettelemuksia ja se merkitsi lisäpuuhaa minulle. Ensinnäkin
majapaikka oli 10 vuotta käyttämättömänä
ollut mökki,
jossa ei ollut minkäänlaista varaavaa tulisijaa, vain suoraan ulos vetävä
takka. Yöllä
oli niin kylmä,
että
vesi jäätyi
ämpärissä
mökin
penkillä.
Naiset tekivät
kaikkensa, jotta seurue pysyi hengissä. Jouluaatoksi järjestin
heille sentään
jotakin lohdutusta, lottien hankkimia jouluruokia ja lapsille pieniä
lahjoja.
Tapaninpäivänä Iidan synnytys alkoi. Vanhin poika Kalevi lähti
saunaa ja vettä lämmittämään ja
sisko-Tyyne tarpoi kylälle kätilöä hakemaan.
Mummo jäi
mökkiin
pienempien poikien kanssa. Ensimmäinen tyttö
syntyi nopeasti ja oli oikein virkeä ja kiukkuinen. Toisen tytön
tulo kesti ja kesti ja kun vauva vihdoin oli ihmisten ilmoilla, kätilö
totesi hänen
valitettavasti kuolleen. Hämmästyin melkoisesti, kun Iida ilmoitti, ettei hyväksy
lapsensa kuolemaa. Hän tarttui vastasyntyneen jalkoihin, roikotti lasta
ylösalaisin,
ravisteli ja hakkasi kädellä sen selkää.
Ja niin vain kävi, että tyttö ensin korahteli
muutaman kerran ja alkoi sitten hengittää ja inistä
vaivaisen kuuloisesti.
Tarkoitushan oli, että vain toinen tyttö
jäisi
eloon, mutta Iida oli yllättävän sinnikäs. Ei sitä
oikein voinut tietää etukäteen, että
siinä
niin kävisi.
Mutta ihmisen määräysvalta on kuitenkin rajallinen. Maaliskuussa sodan
loputtua, ennen kuin Valtimon evakkoja oli ehditty rahdata takaisin kotiin, se
terveempänä
syntynyt vauva sairastui ja kuoli.
Ihmiset ovat kärkkäitä
arvostelemaan Jumalaa silloin, kun joutuvat vastoinkäymisiin. Se
johtuu tietysti ymmärtämättömyydestä eikä heitä
siitä
oikein voi moittia. Mutta vastoinkäymiset nyt vaan yksinkertaisesti
ovat tarpeellisia. On sitäkin kokeiltu, että ihminen saisi elää
höllötellä
mielensä
mukaan kaikkia huolia vailla. Ja senhän tietää, mitä
siitä
seuraa.
Nenä vuosi jokaisella koko ajan kolean kosteassa mökissä
ja kevättalvella
lapset sairastelivat vuorotellen. Iida sai keuhkokuumeen ja oli kolme viikkoa
sairaalassa ihan kuoleman kielissä, mutta sitten lopulta sain hänet
terveeksi ja onnistuin toimittamaan kaikki turvallisesti kotiin. Jonkin ajan
kuluttua myös
Iidan mies, Niilo palasi sodasta, mutta se on ihan eri juttu ja sen saa kertoa
joku muu.