Onhan tässä ollut aikaa mietiskellä elämänkulkua. Ulkokuorikin ennätti ruostua. Luulin jääneeni talon kivijalan päälle unholaan ikuisiksi ajoiksi. Mutta toisin kävi.
En muista milloin ja missä minut tehtiin. En sitäkään milloin rajan kylälle asetuin. Kuitenkin muistot elämän varrelta ovat moninaiset. Pirtti oli lämmin, lapset hyörivät tuvassa, isäntä pellolla ja emäntä hellan ääressä. Helmat minuakin huiskivat hänen touhutessaan. Lapsia oli ensin kolme, jotka kaikki menehtyivät. Isäntäväki sai onnekseen vielä vanhoilla päivillään kaksi lasta ilostuttamaan minunkin elämääni. Siinä he touhuilivat lieden lämmössä.
Kovilla olin silloin, kun retkikunnan upseeristo valloitti kamarimme. Sieltä käsin ohjattiin sotatoimia. Ajoittain tykit jylisivät rinteessä ja isäntäväki juoksi suojaan aittaan. Minä pidin pintani. Päätin, että en anna pelolle sijaa.
Rauha palautui, elämä jatkui, lapset varttuivat, avioituivat ja kohta pirtissä pyöri jälleen pienokaisia lieteni lämmössä. Näin olisi suonut kaiken jatkuvan. Yllätys oli melkoinen, kun perhe ympäriltäni hävisi yhtäkkiä. Ensin tuli hiljaista, sitten kovaa jylinää ja lopulta talon ympäristö täyttyi sotilaista. Taistelut olivat kovat. Ajattelin, että tästä jylystä en selviä.
Tuli kuitenkin rauhallisempi vaihe, talo jäi tyhjilleen ja jonkun ajan päästä täyttyi taas elämällä. Perhe palasi uuden pienokaisen kanssa pitkältä evakkotaipaleeltaan. Sain jälleen nauttia heidän seurastaan. Olo oli kotoista.
Meni pari vuotta ja taas tilanne muuttui. Kuulin puhuttavan, että joutuvat lähtemään sisaren perheen luo kirkonkylälle, sota on jo liian lähellä. Nyt rupesi jo pelottamaan todella. Taas ensin täydellinen hiljaisuus, sitten sodan kovat äänet. En kestä enää. Talo ympäriltäni tuhoutui, hautauduin raunioihin. Tämäkö on kohtaloni. Ruostun kenenkään minua enää näkemättä.
Metsä ympärillä kasvoi, kivijalka hautautui kasvillisuuden peittoon. Kului vuosia, vuosikymmeniä, kukaan ei kaivannut. Hyväksyin kohtaloni. Vaivuin syvään rousteuteen ja olemattomuuteen 70 vuodeksi. Kunnes eräänä päivänä havahduin.
Ympäriltäni kuului töminää. Joku potki sammalia kivijalasta ja ihmetteli ääneen sen löytymistä. Jalka kopsahti minuunkin. Vähän sattui, mutten siitä välittänyt. Minut nostettiin ylös kohti valoa. Ihan kuin olisin kuolleista herännyt. Minua esiteltiin kyynelsilmin ihmisille. Kerrottiin, että tässä on mummon lapsuuskodin hellan luukku. Ainoa, mitä siitä talosta on jäljellä. Olin aivan ihmeissäni. Samalla mietin, mitähän minulle nyt tapahtuu.
Hämmästyin, kun minut siirrettiin hellästi reppuun sanomalehtien väliin. Esiteltiin kaikille linja-autossa olijoille suurena aarteena. Minut, vanha ja ruostunut hellanluukku! Kuulin kun autossa keskusteltiin, miten pääsisin rajan yli. Minkä rajan? Olin asustellut Venäjän rajan pinnassa. Sinnekö nyt ollaan menossa?
Kuitenkin matka tuntui pitkältä, jonnekin toisaalle tässä matkustetaan. Auto pysähtyi ja minun käskettiin olla repun pohjalla hiljaa. Ei ainakaan saanut ärsyttää piippaavaa konetta. Taisivat jännittää minun puolesta.
Pitkän matkan jälkeen saavuin johonkin paikkaan, jossa oli ihmeellisiä korkeita taloja, eikä lainkaan savupiippuja katoilla. Asunto, johon minut tuotiin, oli outo. Mihin täällä voisi asettua, kun kunnon hellasta ei ollut tietoakaan.
Minua pyöriteltiin, ihmeteltiin ja hellin käsin käsiteltiin. Tuntuivat miettivän, mihin minut voisi asettaa. Vitriiniin, koristeeksi, seinätauluksi. Joku ehdotti, että kannattaa säilyttää ruosteineen päivineen kertomassa olemuksellaan kovasta kohtalosta. Joku taas keksi, että on hyvä puhdistaa liika moska pois, sitten öljytä ja asettaa patiolle raikkaaseen ulkoilmaan.
Ja miten minä juuri sitä toivoinkaan. Pinnastani siistittiin kaikkien sotien moska ja lika. Nyt on niin puhdas ja raikas olo. Saan viettää ansaittuja eläkepäiviä raskaiden vuosikymmenten jälkeen. Ja olen kuin arvoasukas talossa, joka muistetaan esitellä aina kaikille vieraille harvinaisena löytönä.
Tuula Iljin
2024