Tämän
asian käsittely on arka. Mitä tähän arvaa kirjoittaa, miten avautua. Iän mukana
tulee yhä kriittisemmäksi siihen mitä uskoa ja mitä ei. Keneen uskaltaa
luottaa, keneen ei. Tietoa tulee valtavana vyörynä jatkuvasti. Tieto luo tuskaa
on vanha sanonta. Lapsena uskoi mitä aikuiset sanoivat sen enempää
ajattelematta. Nyt olen näin kauan eläneenä tullut kriittisemmäksi,
varovaisemmaksi, kyyniseksi ja epäuskoiseksi aina vain enenevässä määrin.
Auktoriteeteistä on tullut vähemmän vaikuttavia, epäilyttäviä. Epäilen monen
tekemisen vaikutteita.
Uskonto on todella kipeä asia mielessäni. Mihin uskoa? En ainakaan täysin siihen mitä kirkoissamme julistetaan. Sen olen tullut huomaamaan, että ihminen tarvitsee aina jonkin itseään suuremman johon uskoa, johon hädän hetkellä turvata. On tärkeää huomata oma pienuutensa ja paikkansa tässä maailmassa. Avaruus on käsittämättömän suuri, loputon. Tiede todistaa että kaiken alkuna on ollut iso alkuräjähdys. Mikä sen aiheutti? On siis olemassa aina iso voima, joka on kaiken saanut liikkeelle. Perinteinen Ukko Yli-Jumalako. Se, että on olemassa ainainen hyvän ja pahan taistelu. Epäuskoni siihen että kaikki lopulta järjestyy. Vai järjestyykö kuitenkin? Voittaako hyvä?
Viime aikoina epäusko on vallannut mielen. Olen mielestäni elänyt terveellisesti ja ollut yleensä terve. Nyt kroppani petti minut. Yli seitsemänkymmentä vuotta kehossani piillyt vesirokkovirus alkoi riehua valtavana hermokipuna. Olin todella sairas ja hermosärky jäytää yhä. Mitä muita yllätyksiä on tiedossa. Kymmenen vuotta sitten leikattu syöpä on myös riskitekijä elämässäni. Vaikka olen kuinka epäuskoinen niin nyt on elettävä ja pidettävä huoli tästä vanhenevasta itsestäni. Onko siitä mitään apua jatkossakaan – epäilen.
On kuitenkin elettävä ”päivä vain ja hetki kerrallaan”. Pitänee uskoa, toivoa ja rakastaa, kaikesta huolimatta epäuskoisenakin, tämä ainutkertainen elämäni. Se on loppujen lopuksi ollut ihan hyvä elämä.
Kerttu
Miettinen