Meillä oli aikoinaan hevonen nimeltään Perho. Ei sitä kukaan sillä nimellä kutsunut, vaan puhuttiin vain Tammasta. Oli se kuulemassa tai ei. Perhosen siroja muotoja siitä sai turhaan hakea. Se oli isomahainen, ei kuitenkaan samanlainen tynnyri kuin naapurin ruunalla, laihakinttuinen ja nykymitoillani melko pienikokoinen suomenhevonen. Isän kehumana Tamma oli hyvävetoinen, työhönsä vakavasti suhtautuva ja tietenkin miehen paras kaveri.
Tammalla oli tapana luimistella meille perheen kahdelle pienimmäiselle pojalle välittömästi kun se meidät näki. Syytä tähän vihanpitoon emme tienneet tai muistaneet. Luimisteli se isällekin, mutta ikänä hevosten kanssa touhunneena, hän osasi seurata jatkuvasti Tamman ilmeitä. Jos hevosen korvat kääntyivät takaviistoon, kääntyi isä hevosta päin ja parilla rauhoittavalla sanalla ja taputuksella kaulalle, korvat nousivat taas pystyasentoon.
Heinäkuun helteillä oli heinänajossa ja ajajilla aamupäivän syöntitauko. Isä oli asettunut normaalille syönnin jälkeiselle ruokalevolle. Me pikkupojat emme tietenkään malttaneet ruveta lepäilemään, vaan läksimme ulos. Tamma oli riisuttu valjaistaan ja oli kytkettynä tallin seinän varjoon. Päreillä vuoratulla seinällä oli metallirengas, josta parimetrinen remmi antoi liikkumavaraa. Edessään sillä oli pellolta tuotua heinää, jota se pureskeli laiskasti.
Huomasin ajoittain normaalia rivakampaa liikettä, kun tamma ravisteli itseään, heilutteli häntäänsä kiivaasti, potkiskeli takajaloillaan ja punoi myös päätänsä. Arvasin, että paarmathan ne tammaa kovasti kiusaavat. Keksin, että nyt saamme tamman hyvälle tuulelle ja unohtamaan vihansa meitä kohtaan. Selitin suunnitelmani pikkuveljelle:
-Tapetaan puarmat ennen kuin ne kerkiivät purasta tammoo.
Pikkuveli meni tappotöihin toiselle puolelle hevosta. Avokämmen oli tähän paras väline, vaikka ei silloin kovin suuri ollutkaan. Monta monituista paarmaa kuoli. Tammakin tuntui rauhottuvan, kunnes jokin tarttui ja tönäisi kipeästi olkapäätäni. Katsoin taaksen ja tammahan siinä korvat luimussa, silmät palavina ja vihaisena tuhisten tuijotti minua. Lensin säikähdyksestä mahalleni pihamaalle ja siitä äkkiä juosten karkuun. Olin mennyt paarmojen tappamisinnoissani hevosen hampaiden ulottuville.
Äiti tarkisti vauriot olkapäästä, eikä siinä ollut kuin punoittava läiskä näykkäyskohdassa. Tietysti normaalit purppasut ja motkotukset turhasta varomattomuudesta hevosen suhteen. Olisihan se voinut vaikka polkea alleen. Tästä viimeistään sain kuitenkin semmoisen hevospelon, etten ole uskaltanut juurikaan lähestyä täysikokoisia hevosia aikuisenakaan. Ja ne onnettomat konitkin vaistoavat pelkoni ja käyttäytyvät sen mukaisesti, pomottaen surutta.
Syy Tamman vihaisuuteen meitä poikia kohtaan selvisi nelisenkymmentä vuotta myöhemmin jossakin perhejuhlissa, kun kerroin tästäkin seikkailusta tamman kanssa. Isosiskoni sano meidän poikien kivittäneen tammaa, minä tietysti yllyttäjänä. Hevonen ei sitä koskaan unohtanut, niinkuin minä. Hevosella oli hevosen muisti, sen kosto eli.
Pertti Sormunen
2024