Ilolla hiihtää haluan, vastukset sopeutan olosuhteisiin
Ähkin monoja jalkoihini.
Ehdottomasti hiihdon vaikein ja hermoja kiristävin vaihe. Maaliskuinen päivä on saanut kunnon rymäyksen
lunta edellisen yön aikana; vihdoinkin. Kaupungin
latuvastaava on jyristänyt upouuden ladun, kaksikin lammen jäälle. Silmäilen voidepurkkeja: laittaisiko tuota
tavallista, yhdestä neljään. Sipaisen
vanhojen perussuksien keskipohjaa, pitoa ja luistoa samasta lähteestä; eivät petä tänäänkään. Silitän ylpeänä suksien päällistä: kiiltävän
siniset Madshusit! Oston jälkeen monet
lumet ovat sataneet ja sulaneet. Sauvat
näyttävät eniten kärsineiltä: muovisommista on vain kolmasosa jäljellä ja
piikit harottavat epätoivoisina sivuun. Käyttäjänsä vertaisiksi tulleet.
Lyijynharmaa Kevät-patsas kohoaa jään keskeltä valkoisesta
hangesta, kun kiinnitän sukset ladun päässä.
Kuinkahan moni hiihtäjä tullee silmäilleeksi neitseellistä patsasta, kun liikunnan kiihko ja ladun kutsu pursuvat
silmissä. Joulun tienoilla patsas oli
saanut ohikulkijalta valkean, punatupsuisen myssyn kutreilleen. Ensimmäiset sauvatyönnöt teen varovasti, itseä
ja latua kuunnellen. Poissa ovat ne
vuodet, kun sai vain mennä ja nauttia.
Ylä- ja alamäkeä, ei tätä tasamaata niin kuin nykyisin. Jäälatuja on tänään kolme, ja vielä leveä
vapaiden kaistakin, tyyleille ja vauhdeille valita. Puhdasluminen lampi on
kirkkaan auringonvalon täyttämä ja houkuttelee runsaasti hiihtäjiä.
Vaihtelen latuja löytääkseni parhaan luiston. Sujahdan kahden tutun hiihtäjän
vierelle. Sanailut välillämme ovat aivan
omaa slangiamme; ei pitkiä puheita ettemme ruuhkauta latuja. Ihmettelen ääneen, miksiköhän nykyisin
hiihtäminen koskee käsivarsiin. Saan
vastauksen polven pakotuksesta ja monon hankaamisesta. Monesko kierros menossa? Aikamoinen sattuma, että me, kolme
varttunutta naista tapasimme ensi kertaa tässä lammen laduilla joitakin vuosia
sitten. Emme olleet tuppisuita
silloinkaan, ja totesimme pian olevamme saman ikäisiä, siis melkein sukulaisia.
Vaikka sää on loistava ja hiihdon helppous yllyttää
jatkamaan, lammen kiertäminen käy
yksitoikkoiseksi. Muistan aikoja
kymmenien talvien takaa, kun hiihtoretket suuntautuivat usean tunnin
kestäviksi, kokopäiväisiksi vaelluksiksi sekä metsä- että jääladuille, usein
yksin. Aloitteleva hiihtäjäystävä
harjoitteli taitojaan silloin tällä samalla lammella. Mielessäni vähättelin; kelpaisiko pikkulampi, kun suuri Kallavesi antoi laajaa avaruutta kaikille aisteille? Tässä olen.
Eipä ole mäkiä eikä varsinkaan alamäkiä. Ilmastoystävällistäkin, kävellä
ladulle sukset kainalossa. Elämä opettaa
sopeutumaan.
Useimmiten reilu tunti tai puolitoista väsyttää
hiihtohaluni. Puolituntinen on liian
lyhyt kun sitä vertaa monoihin
laittautumiseen. Hiihtäjät mittaavat
matkojaan yleensä kilometreillä, jotka joku kekseliäs on kääntänyt
ilometreiksi.
Sujautan hiihtoni takaisin Kevät-patsaalle avaamaan suksien
siteet. Siis yritän avata. Lukitus
aukeaa painamalla sauvan terävällä kärjellä nuppineulan kokoista merkkiä siteessä.
Hiihtäjän ja sauvan parasta päivää
terävyys on ohi, mutta useiden
yritysten jälkeen onnistun. Sukset
olkapäälle ja ryhti hallintaan, kotimatkalle.
Kiitos, lampeni ja sen ladut.
Pirjo Willman
2025