Kesäinen taivas Onkiveden yllä jylisee. On vaikeaa tavoittaa katseella metelin aiheuttajaa. Kun suuntaan katseeni kohti kovinta ääntä, on hävittäjä jo mennyt menojaan. Rissalan pojat taas harjoittelevat ja se on hyvä asia, tuumin mielessäni. Nykyään harjoittelevat enemmän kuin ennen. Yleensä lentävät niin korkealla, ettei silmä erota taivaan sinestä. Välillä jylinä kuuluu paksujen pilvien seasta. Joskus syöksyvät niin matalalla yli pään, että tukka nousee pystyyn. Ainakin kuvaannollisesti. Nykyään Rissalan pojilla on usein vieraana muiden maiden hävittäjiä. Niiden muodot ja äänet olen oppinut erottamaan savolaisista suihkareista.
Olen saanut
elää koko elämäni ajan rauhan vallitessa kotimaassani. Muissa maissa sotia
kyllä riittää. Sodat syttyvät milloin minnekin, milloin mistäkin syystä. Harva
se päivä kuulemme jostain uudesta tai kytemään jääneestä konfliktista. Sotauutiset
saavat meidät tiukasti televisioruudun ääreen, kunnes sodan pitkittyessä
unohtuvat ja tulee uusia ”sotilaallisia erikoisoperaatioita” ja sotia, jotka
vievät huomiomme.
Vasta
aikuisena havahduin huomaamaan, kuinka vähän aikaa ennen syntymääni, Suomessakin
oli ollut pitkä sota. Synnyin seitsemän vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen.
Lapsuusvuosina
sanalla sota oli kaukainen, paha kaiku. Aikuiset puhuivat ajasta ennen sotaa,
sota-aikana ja sodan jälkeen. Sota oli muistiin painuva merkkipaalu, jonka
äärellä tapahtui paljon. Moni menetti rakkaitaan, joku löysi elämäänsä
kumppanin. Monet joutuivat lähtemään tutuilta kotikonnuiltaan ja aloittamaan
uuden elämän oudoilla seuduilla. En osaa oikein kuvitella, että suomalaiset
olisivat juhlineet ja tuulettaneet sodan päättymistä, rauhaa viiden sotavuoden
jälkeen. Jatkoivat vain elämäänsä, miten parhaiten taisivat, niin kuin
sotavuosienkin ajan.
Sotien
jälkeen rauhankin aikaa kutsuttiin kylmäksi sodaksi ja kansojen välillä
kummittelivat epäluulot ja pelot. Puheet ydinaseista, joiden tuhoja kukaan ei
pääsisi karkuun, saavuttivat lapsenkin korvat ja nakersivat lapsen rauhaa. Mies
pyssyineen toista miestä ja pyssyä vastaan tuntui reilummalta kuin valtavien
ihmisjoukkojen tuhoaminen atomiaseella. Joskus ukkosen riehuessa istuin kotona
ruokapöydän alla salamoilta suojassa. Samaan turvalliseen paikkaan suunnittelin
piiloutuvani myös silloin, jos joku viskaisi atomipommin Suomeen.
Näinä
päivinä joudumme taas seuraamaan raportteja lukemattomilta sotatantereilta.
Sotilaita ja siviilejä menehtyy. Ihmiset menettävät kotinsa ja joutuvat
lähtemään tyhjin käsin kohti tuntematonta. Jos osaamme asettua noiden
pakolaisten asemaan, tulee halu auttaa. Toivotamme sotaa pakenevat
tervetulleeksi Suomeen ja yritämme auttaa heitä kukin mahdollisuuksiemme
mukaan. Voimme auttaa heitä täällä kotimaassa ja myös erilaisten
avustusjärjestöjen ja kampanjoiden kautta omissa maissaan ja pakolaisleireissä.
En jaksa uskoa siihen, että ihmiskunta koskaan oppisi elämään sovussa. Rauhansopimuksia laaditaan ja ystävyyttä vannotaan kansojen kesken. Ja asevarustelu saa entistä huikeammat mittasuhteet. Tahdon kuitenkin toivottaa rauhaa kaikille ihmisille koko maailmaan.
Riitta Kärkkäinen
10.10.2023