”Huomenta. Me lähetään nyt Jorviin.”
Olet ensimmäinen lapsenlapseni,
isäsi ja äitisi esikoinen. Muistan sen, kun isäsi soitti työpaikalleni.
Tein töitä, mitkä oli sille
perjantaille sovittu. Sitten istuin pöytäni takana, katsoin kelloa, odotin,
katsoin kelloa ja päätin lähteä kesken päivän kotiin. Poljin pyörällä mökille,
istuin rappusille. Oli toukokuun aurinkoinen päivä. Kukkapenkissä oli sinisiä
skilloja ja pensasaidassa pikkulinnut sirkuttivat. Aloin hermostua, kun viestiä
ei kuulunut. Ei ollut nälkä. Päätin lähteä kaupunkikotiin, mielessä pelon
häivä, että on saattanut sattua jotain ikävää. Ehdin sinne, ennen kuin isäsi
soitti.
”Meillä on tyttö. Tyttö haluaa
tietää, millä nimellä sinua kutsutaan: mummu, mummi, mummo, mamma, mummeli vai
mikä.”
”Mummo sopii” valitsin.
Tieto sinun syntymästä sai minulle onnenkyyneleet silmiin ja rauhallisen
olon. Ruoka maistui taas. Kännykkä kilahti ja näin sinut ensimmäisen kerran.
Parin viikon päästä sain sinut syliini. Kannoin sinua vauvarepussa, kuuntelin
tuhinaasi.
Aamulla heräsit virkeänä
auringonpaisteeseen yhtäaikaa Mimmin kanssa. Söitte aamupuuron. Sen jälkeen
piirtelit. Kun piirustukset olivat valmiita, sinä sanelit ja minä kirjoitin:
”Mummo oli yöpuvussa. Mummo
hyppäsi pois sängystä. Sitten mummo puki aamuvaatteet. Sitten mummo söi.”
Sennin piirustus: mummo yöpuvussa
Veit Mimmin nukenvaunuissa
nukkumaan varjoisaan paikkaan. Poimit voikukkia ja keitit niistä aurinkokeittoa
meille kolmelle. Viimeisenä iltana istuimme sylikkäin.
”Mummo, minulle tulee sinua
kova ikävä”, sanoit huulet vapisten.
Senni on ollut jo vuosia
päätään pitempi minua, kasvanut itsenäistyväksi nuoreksi aikuiseksi ja tullut
vieraakseni ja avukseni mökille joka kesä. Luottamus ja läheisyys välillämme
ovat vahvat. Tämä on mummon onnea.
Raili Miettinen
13.9.2022