Mummoni, isäni äiti asui -50-luvulla kotitalomme ensimmäisessä kamarissa, jossa nykyään vietämme sisarusten kanssa yhteisiä hetkiä.
Monesti kurkistelimme siskoni ja veljeni kanssa mummoni hirsiseinäiseen
kamariin, saimme oleskella siellä vain hänen läsnä ollessaan. Huoneen yksi
nurkka oli omistettu isolle kukalle, oleanterille, joka kasvoi kuin iso puu
vaaleanpunaisia kukkia oksillaan. Emme tietenkään saaneet koskea siihen. Amaryllis, pelargonia, verenpisara
kukoistivat myös huoneessa. Kurkistin oven raosta joskus salaa, ihailin pyöreän
pöydän kaunista liinaa ja sen päällä kirkasta maljakkoa. Seisoin kerran, ehkä 4-vuotiaana,
mummon kanssa ikkunan ääressä ja katselimme, kun vanha laiha nainen harmaassa
mekossaan asteli taloon. Hän oli mummon äiti. Näin hänet ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Minulle hän oli kuin vanha, huivipäinen satuolento.
Kamari siirtyi perheellemme ja isä päätti rakentaa jatkoksi
lisää huoneita. Äiti sisusti innokkaana uusilla, moderneilla tapeteilla,
Pohjanmaalta ostettiin huonekaluja, ikkunatkin uusittiin isommiksi. Kamarin
yksi seinä täyttyi hyllyköstä. Siihen alkoi kertyä valokuvia. Hääkuvat, ylioppilaskuvat,
rippikuvat, armeijakuvat, valmistujaiskuvat, lasten kastekuvat. Tuo huone on palvellut
meitä kodin arjessa ja juhlissa. Ikkunasta saattoi nähdä vieraita saapuvan
milloin iloisissa kesäasuissa, milloin hautajaispuvuissa. Ison tuvan pöytä
toimi ruokapöytänä, kamarin pöytä kahvipöytänä.
Noin 25 vuotta sitten veljeni pikkupoika kastettiin tuossa
kamarissa. Kevät alkoi olla herkimmillään. Ikkunan takana pihan puut ja pensaat
viheriöivät, tulppaanit työnsivät jo nurmesta kukkiaan, leuto tuulen henkäys
tuli avoimesta ikkunasta huoneeseen. Toimitusta seurasi isäni sairaalasängyssä viereisessä
huoneessa. Voimakkaiden kipulääkkeiden ansiosta hän pystyi kuuntelemaan, taisi muutama
kyynelkin vierähtää. Vain muutama päivä tästä ja ruumisauto ajoi pihaan…
Äitinikin eli pitkän elämänsä loppuvaiheet näissä huoneissa.
Hän työnsi rollaattorinsa kuvahyllykön eteen, istui tuolilla ja katseli kuvia,
muisteli ja kertoi hyvistä, rikkaista, joskus raskaistakin päivistä tässä
talossa. Viimeinen kuva hänestä tuon kamarin pöydän äärellä huokuu rauhaa. Hän
katselee onnittelukorttia, jonka hän sai 95-vuotispäivänään. Vieressä loistaa kaunis
kesän kukkakimppu. Ikkunan takana hehkuvat punaiset leimukukat elokuun illassa.
Hän sanoo olevansa kiitollinen ja onnellinen.
Kesäisin huoneet täyttyvät iloisista huudoista, lapset juoksevat
ympäriinsä, katselemme vanhoja valo-kuvia, kertaamme suvun tapahtumia, tutkimme talon
vanhoja asiakirjoja. Sängyt on miehitetty, samoin patjat lattioilla. Joku
nukkuu teltassa, joku asuntoautossa. Pihanurmea leikataan, omenapuita hoidetaan,
sauna lämpiää. Minä viihdyn usein myös yksin näissä huoneissa. Joskus kyllä
tuntuu, että en ole yksin. Yöllisistä askeleista päätellen joku levoton sielu yhä
etsii huonettaan – ehkä vuosisatojen takaa.
Arja Tikkanen
2024