”Aurinko nosti juuri päätään yön peitteen alta, kun Linnan korkeimmasta tornista kajahti torventoitotus”, aloitti Veikko-enon puoliso kirjani lukemisen.
Kyhjötin Lahjan kainalossa. Joulupukki oli tuonut minulle kirjan, jonka kannessa oli kuva Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Tunsin Lumikin, kääpiöt ja pahan äitipuolen, joka oli valeasussa ja antoi Lumikille myrkkyomenan.
Uudessa kirjassa kerrottiin Sydänkuninkaasta ja Hymykuningattaresta sekä heidän pojastaan Päivänprinssistä, joka sai 20-vuotiaana valita puolison. Etsintämatkallaan hän näki lasiarkussa hengettömänä lepäävän Lumikin, rakastui tähän ja herätti hänet suudelmalla henkiin ja toi hänet Linnaan. Siellä oli prinssiä odottamassa myös kymmenen prinsessaa. Puolisoehdokkaiden piti näyttää taitonsa siivoamisessa, ruuanlaitossa ja vauvan unilaulun laulamisessa. Lumikki oli selvä voittaja, mutta prinsessa Tuittupää ei hyväksynyt tulosta ja hän ilmoittikin kostavansa.
Olin hyvilläni, että Lumikki pääsi Linnaan prinsessaksi. Minua alkoi kuitenkin pelottaa, kylmä värisytti ja hivuttauduin lähemmäs Lahjaa.
Lähes kolmensadan vuoden ikäisten kääpiöiden elämä oli huonolla tolalla: työ louhoksella oli raskasta, ruoka oli vähissä ja heillä oli jatkuvasti ikävä Lumikkia. Lumikki lähetti peruukkipäisen pikalähetin neljän valkoisen hevosen vetämillä vaunuilla hakemaan kääpiöitä kaksostensa ristiäisiin. Tyttö kastettiin Kultakutriksi ja poika Mustahapseksi. Yhtenä iltana Lumikki vei kääpiöt ihailemaan nukkuvia lapsiaan, mutta kuningas Vihuripään ja hänen sisarensa Tuittupään henkivartijat olivat juuri ryöstäneet pienokaiset. Kaksi unijauheella tainnutettua lastenhoitajatarta nukkui lattialla helmillä ja kullalla koristeltujen tyhjien vuoteiden vieressä.
Pidättelin itkua, posket tuntuivat kuumilta. Lahja silitteli selkääni.
Sydänkuningas julisti sodan Myrskylinnan valtakunnalle. Hän seurasi taistelujen etenemistä kaukoputkellaan Linnansa tornista. Kun kumpikaan joukko ei saanut yliotetta toisesta, kuningas Vihuripää halusi kaksintaisteluun Päivänprinssin kanssa.
Narskutin hampaita ja itkin ääneen.
Kääpiötkin olivat hävinneet. Hovinarri Nypykkänenä lauleskeli Linnassa pilkallisesti:
”Hi-hi-hi,
ha-ha-ha!
Kääpiöitten
armeija
jopa
taisi paeta,
jäljettömiin
kadota...”
”Täyttyköön
myös monet toiveet
pienen sydämesi.
Äidin kädet kurkottuvat
yli
kätkyesi”.
Silmistäni valui suolalle maistuvia kyyneleitä. Selasin vielä kirjan sivut tarkasti ja katselin kaikki kuvat. Minua puistatti katsoa kaiteen yli roikkuvia lapsia. Huokasin syvään ja kiireesti käänsin esille onnelliset sivut. Vein kirjan kammarin kaappiin. Aina kun Lahja tuli käymään meillä, pyysin häntä lukemaan Lumikki-sadun. Joka kerralla pelkäsin, itkin ja lopulta hyvän voitto antoi helpotuksen.
Jossakin vaiheessa kirja hävisi. Ostin mummona uuden antikvariaatista.
Zolta´n Losonczy: Lumikki, Kultakutri ja Mustahapsi, 1947
Raili
Miettinen
2021