On elokuinen ilta vuonna 1980. Mieheni ja minä lähdemme ystäväpariskunnan kanssa syömään ulos. Olemme kaikki melko tuoreita kuopiolaisia. Olemme pukeutuneet ravintolakäynnin edellyttämällä tavalla. Miehillä on yllään puvuntakit, suorat housut, kauluspaidat ja solmiot kaulassa. Naisilla on kesäiset leningit ja käsilaukut.
Menemme Puijon torniravintolaan. Hovimestari ohjaa meidät pöytään. Hän ojentaa meille ruokalistat. Tutkailemme niitä hetken. Tarjoilijaneitonen tulee kysymään meiltä, mitä saisi olla. Valinta on yksimielinen. Tartarpihvit ja oluet kaikille.
Tarjoilija tuo meille juomat ja pahimpaan nälkään lämmintä ruisleipää ja oikeaa voita. Ihailemme huikean kaunista kuopiolaista järvimaisemaa. Tunnistamme kotilähiömme ja jopa kotitalotkin. Pyörivä lattia houkuttaa naisia laittamaan käsilaukut ikkunalaudalle…
Kiitämme pidätellen naurunpyrskähdystä.
Annokset ovat näyttäviä. Reilunkokoiset pihvit. Sopiva määrä sipulimurskaa, kapriksia, suolakurkkuhakkelusta, raaka kananmunankeltuainen keskellä. Ripaus suolaa päälle ja pari kierrosta pippurimyllystä. Maistuu myös miehelleni ja minulle, joille Tartarpihvi on uusi makuelämys. Ystäväpariskunnalle Tartarpihvi on tuttu ja hekin ovat tyytyväisiä.
Meidän tekee mieli jotain jälkiruuaksi. Siihen meillä asuntovelallisilla on varaa näin palkkapäivänä. Pyydämme tarjoilijalta ruokalistat. Hän tulee pian tiedustelemaan valintaamme.
Käymme läpi jälkiruokalistaa.
- Ottaisimme kaikille annokset suklaamoussea.
- Sitä ei ole.
- Saisimmeko sitten annokset kauden marjoja?
- No, niitä ei nyt ole.
- Otamme sitten annokset Creme Bruleetä.
- Ei ole. Ja jos ihan rehellinen oun, ei ou millonkaan ollukkaan.
- No mitä sitten suosittelette?
- Minä voen käävä tuosta Puijon Majalta teelle jäätelötikut.
Katsomme toisiimme ja ilmoitamme tarjoilijalle, että otamme sittenkin vain laskun.
Helena Lindgren
28.2.2023
Takaisin tarinoihin