Igävy – kunne?
Ga ku en ičekää tiijä!
Kunne tahto – joga
kohdah – ei ni kunne!
Voigo igävän perie?
Vikse voi.
Perivyikö se buaban da
diedon kyynälis, kaibavuksis, musteluksis,
muamon pajolois da
tuaton starinois?
Vikse tartui sielun
pohjal
pyöri aivoloin lohkoih
azetui sydämen čuppuh,
sinne teki kotelon.
Enhäi minä sidä igäviä
tahtonnuh.
Eihäi se minuu
kosketannuh.
Enhäi minä olluh ni
midä menetännyh!
Huoletonnu gulaičin
mualiman turuil
ilon da nagrun ker.
Igävy/kaiho ei noussu
pindah.
Sie pyzyi – čuppuses.
Igiä tuli liziä –
kotelo rubei avavumah.
Sidä yritin hillendiä –
ei hillendynnyh!
Avavui enämbi!
Rubein sidä
kuundelemah,
midäbö se minul kerdou!
Sehäi kerdou minun
suvun starinua.
Kogemuksii kovas
elokses, kaiken menetykses,
selviämises,
elämänuskos,
joga vei edehpäi
da loi meile pohjan
eliä da kasvua.
Kodelo avavui appozen
auki!
Aivot algoi ellendiä,
sielun sobukat rubei
vastah ottamah,
lopukse kaiho ei eniä
pyzyny čuppuses,
laskevui kogo sydämeh
-
da
sinne jäi!
Antoi vallan tuntehil.
Nygöi sit kaihoilen
-
kunne
tahto, konzu tahto, midä tahto!
Ylbienny kaihoilen –
sen olen perinnyh,
se on oza minuu
-
minun
karjalazii juurii!
Tuula Iljin