On tiistaiaamu 5.11.2019. Puhelimeni soi vähän jälkeen kello seitsemän. Tuttu hoitaja soittaa ja ilmoittaa rauhallisella äänellä, että yöllä kello 3.30 Sirkka oli nukkunut pois.
Tiesinhän minä: tälle tielle tulisi lopulta lähtö. Mutta
eilen en tiennyt, että lähtisin tänään (Ariwara no Harihira).
Eilen olin viettänyt
päivän Sirkan, äitini vuoteen äärellä sisareni kanssa. Olimme seuranneet
äitimme elämän hiipumista myöhäiseen iltaan. Kuoleminen oli vaikuttanut yhtä
vaivalloiselta kuin synnyttäminen tai syntyminen. Olimme puhuneet sisareni
kanssa hiljaisella äänellä. Kuolemasta tai hautajaisista emme olleet puhuneet.
Olimme soittaneet äidille ja itsellemme levollista musiikkia. Illalla kokeneet
hoitajat olivat sanoneet, että lähdön hetki ei ollut ihan vielä käsillä. He
olivat kehottaneet meitä menemään lepäämään.
Tänään tulen Sirkka-äidin luo, jossa sisareni jo odottaa.
Halaan sisartani. Meitä itkettää. Äidin huoneessa on rauhallista. Kynttilässä
on tuli pienen posliinienkelin edessä. Kuulen Kari Rydmanin laulavan lauluaan
Niin kaunis on maa. ”Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee… Aika on eron ja
jäähyväisten, poissa on ystävä kallehin.” Marraskuun päivä on kirkas, huoneen
ikkunasta näkyy metsä.
Äiti lepää vuoteellaan. Hänet on puettu itse ompelemaansa
keltamustaan villakankaiseen jakkupukuun ja mustaan pitsikauluksiseen paitapuseroon.
Värit olivat äidille tärkeitä. Nämä vaatteet olimme eilen valinneet hänelle.
Väljiksi olivat käyneet niin jakku kuin hamekin, sillä Alzheimerin tauti oli
kuihduttanut äidin.
Hyvästelen äidin. Kiitos elämästä äiti. Kosketan hänen
kylmenneitä ahkeran ompelijan käsiään, poskeaan. Äiti on poissa. Oikeastaan hän
on ollut poissa jo kauan. Sairaus on kalvanut häntä vuosikausia. Puhumaan hän
ei ole kyennyt aikoihin. Soitimme hänelle kolme päivää sitten yhden hänen lempikappaleistaan,
Saariston Sirkan. Hänen silmästään valui kyynel poskelle. Eilen hän ei reagoinut
enää kosketuksiin, ei musiikkiin.
Hautaustoimiston miehet, isä ja poika tulevat noutamaan
äidin. Heillä on mukanaan arkku, jonka olimme sisareni kanssa valinneet
äidille. Arkun nimi on Runo: se laskostaa elämän kerrokset kauniisti ja
levollisesti pellavalla verhoiltuun arkkuun. Äiti harrasti runoja. Äiti
siirretään hienotunteisesti arkkuun, hänet peitellään. Hänen rinnalleen
asetellaan kukkakimppu, kainaloon viimeisten hetkien turva, virkattu pehmoeläin.
On tullut aika ottaa viimeinen valokuva äidistä. Otan valokuvan. Sen jälkeen
äidin kasvot peitetään ja arkun kansi nostetaan ja suljetaan.
Taustalla Vesa-Matti Loiri laulaa Eino Leinon Nocturnen: en
ma enää aja virvatulta; pienentyy mun ympär´ elon piiri; aika seisoo; edessäni
hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.
Helena Lindgren
25.9.2021
Takaisin tarinoihin