- Luutnantti Mattila, nyt näyttää siltä, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin amputoida jalka polvesta lähtien, sanoi lääkäri pahoitteleva ilme kasvoillaan. – Teillä on niin kovat kivut, että ette pysty syömäänkään. Iso mies painaa enää 49 kiloa. Parempi menettää jalka kuin koko mies!
- - Anteeksi vain herra tohtori, mutta minä olen eri
mieltä. Jalkapuolena minusta ei sodan jälkeen ole maatalossa mitään hyötyä,
joten minä kyllä valitsen toisin. Leikatkaa vain jalka vielä kerran ja minä
vannon teille, että vielä minä tällä jalalla tanssin!
- - No valinta on tietenkin luutnantin. Teemme siis
vielä yhden leikkauksen, mutta sen onnistumisesta en osaa sanoa mitään. Teen
tietenkin parhaani näissä olosuhteissa ja näillä välineillä.
- No niin, hymyä kaikki, hoitajat ja potilaat. Hymyillään vaikka sen kunniaksi, että Mattila on edelleen hengissä ja joukossamme! lohkaisi parkkiintunut sotilaslääkäri ja ikuisti toipilaat hoitajineen laatikkokamerallaan.
Niin sodassa pahasti jalkaan haavoittunut isäni Jaakko Mattila kesti vielä yhden leikkauksen ja pikkuhiljaa jalka alkoi parantua huonosta ennusteesta huolimatta. Yli vuosikymmenen verran isä käytti keppiä ja ontui pahasti kävellessään. Sitten keppi jäi vähitellen pois ja ontuminenkin vähentyi. Vaikka isä ei voinut harrastaa muuta liikuntaa ja urheilua kuin kävelyä, sekin riitti kunnon ylläpitämiseen. Ja halonhakkuu on myös hyvää liikuntaa. Halkoja meillä oli aina liiteri täynnä kattoparruja myöten.
Marketta Isotalo
2021