Yritän kirjoittaa jotakin isästäni Viljo Härkösestä. En oikein tahdo päästä alkuun. Johtuneeko se siitä, että isä jäi kumminkin aika tuntemattomaksi minulle tai siitä että hänen kuolemastaan on jo kulunut niin kauan? Vai oliko hänen äkillinen kuolemansa niin järkyttävä tapahtuma, etten sitä vieläkään mielellään muistele? Hän oli syntynyt Räisälässä ja asui Käkisalmessa, kun lähtö Karjalasta tuli ajankohtaiseksi. Hän oli ollut töissä lihakaupassa Käkisalmessa, mutta joutui opettelemaan elämää pohjoissuomalaisella maatilalla avioiduttuaan sota-aikaisen kirjeenvaihtokaverinsa kans. Taustalla häilyi oman kotiseudun kaipuun lisäksi sodan varjo. Itse hän selvisi hengissä, mutta uuden kotitalon pojista kolme oli sankarihaudassa. Omat sukulaiset asuivat keski-Suomessa. Samassa taloudessa vanhempieni kanssa asuivat äitini vanhemmat, yksi äitini veli ja kaksi siskoa. Tyttäret menehtyivät kuitenkin siihen aikaan riehuneeseen tuberkuloosiin, Anni vuonna 43 ja Aune minun synnyin-vuotenani 48. Hautajaisia oli siinä perheessä yhtenään.
Lienevätkö kovat elämänkokemukset vaikuttaneet siihen, että kotonani korostettiin kovasti yksituumaisuutta eikä ristiriitoja haluttu koskaan ottaa puheeksi. Perhe oli kokenut niin paljon menetyksiä ja surua, ettei sen käsittely mitenkään ollut mahdollista senaikaisin keinoin. Elämä oli selviytymistä päivästä toiseen. Nykyään on ehkä vaikea kuvitella, minkä verran pohjalaisessa kyläyhteisössä oli piilossa pidettyjä ennakkoluuloja karjalaisia siirtolaisia kohtaan. Äitinikin sanoi kuolinvuoteellaan, että kyllä hän siitä Viljosta tykkäsi, vaikka se olikin karjalainen.
Johtuiko menehtyminen raskaista sotavuosista vai senaikaisten miesten epäterveellisistä elämäntavoista vai molemmista? Lääkäriinhän maalaismiehet eivät silloin menneet. Kuolema tuli valtavana yllätyksenä kaikille. Olin silloin itse viimeisellä luokalla lukiossa Tuiran Yhteiskoulussa Oulussa, enkä siis enää asunut kotona. Minulle oli aina sanottu, että olen isäni näköinen ja kävelenkin niin kuin Viljo. Luonteessakin meillä oli yhtäläisyyttä ja jotenkin samaistuin helposti häneen. Nuorempana ajattelin että minäkään en elä kovin vanhaksi kun ei isänikään. Mutta nykyisin kun omat lapseni ovat jo senikäisiä kun isäni oli kuollessaan ajattelen, että jokaisella meillä taitaa olla ihan oma elämänpolkumme.
Sisko Rutanen
23.3.2024