Isäni Lauri Ståhlberg myöh. Hovi. Sukunimen vaihto tapahtunut 1935. Hän syntyessään oli Iida Nopasen ja Vihtori Ståhlbergin neljäs lapsi kahdeksan lapsisessa perheessä. Vihtori eli Pappa oli mukana mm. Suojeluskunnassa ja sinne hän ohjasi poikansakin.
”Suojeluskunnassa ei ollut ainuttakaan lajia missä Lauri ei olisi menestynyt. Suunnistus on ensin ollut Suojeluskunnassa partiokilpailuna ja se lakkautettiin ja tilalle tuli suunnistus 1938.” Laurille voitaisiin antaa hyvällä syyllä antaa kaikkien palkintojen ja ansiomerkkien lisäksi kunnianimen Mister (Herra) Suojeluskunta. ”
Isäni Lauri oli innokas urheilija saavutti Suomen mestaruus kilpailuissa ampumahiihdossa pronssia, suunnistus ja hiihto olivat lajeja, joihin hän neljästä tyttärestään veti mukaan kolme tyttöä. Isän ollessa jo komennettua Virolahdelle odottamaan sodan alkamista kysyi enomme häneltä: ”Joko tiedät uutisia?” Tähän isä sanoi; ”Älä perkele sano kenellekään, että syntyi neljäs tyttö.”
Ei varmaan myöhemmin katunut, ettei poikaa ollutkaan, kun kolmesta tytöstä tuli maaottelusuunnistaja ja yhdestä näistä lisäksi Suomen Hiihtoliiton nuorten valmennettava. Tämän viimemainitun johdosta minä olen n. 70 vuotta ollut muualla kuin Vehkalahdella.
Isäni kertoi, että liikuttavin tapaus hänelle sattui sodassa ollessa Loimolan asemalla. Isäni ajoi kuorma- autoa sodassa ollessaan ja viimeistä kuormaa tehtiin Loimolassa. Korkea kuorma oli valmis, kun isäni luo tuli vanha mummo itkien, että hänen kaikki omaisuutensa on tässä ja tänne jäävät. Isäni nosti mummon tavarat jo ennestään korkeaan kuormaan ja köytti lujasti ne ja niin mummon omaisuus pääsi Joensuun lähelle Puntarkoskelle. Isällä oli kaveri, joka myös siirsi autolla siirtolaisten omaisuutta samaan paikkaan. Hän sanoi isälleni: ” Lähdetään tämän tien kautta” Johon isäni sanoi; ”Tällä kertaa minä lähden tätä toista tietä” Kaverin tien olivat vastustajat jo miinoittaneet ja hän kohtasi kuoleman siellä.
Isäni oli mainio tarinoiden kertoja. Isäni mennessä kilpailukeskukseen ympäröi heti häntä suuri joukko ja kuulijat kertoivat ettei samaa juttua tullut kahdesti, vaikka kuinka pitkään puhui. Jotkut olivat nauhoittaneetkin hänen kertomuksiaan, mutta minä en ole niitä saanut mistään.
Isäni oli viimeiset elämänsä ajat Palvelutalossa, mutta Hoitajat kertoivat Laurilla tarinoita riittävän. Eräskin Hoitaja kertoi kysyneensä Laurilta: ”Sanopas minkä ikäinen olen, kun eilen oli syntymäpäiväni?” Tähän Lauri vastasi :”Päivää vanhempi kuin eilen.” Kerran mennessämme häntä katsomaan hän luki tekstiä mummoille ”Kauniit ja Rohkeat” ohjelmasta, kun he eivät nähneet. Se oli yllätys. Hän ei ohjelmaa kotona ollessaan edes katsonut. Hömpötystä, sanoi hän.
RUK:lla oli harjoitukset kotini lähellä ja peltotiellä tuli harjoituksen Johtaja Jouko Autio ja sotilaat isääni vastaan. Autio kysyi Laurilta ”Viekö tämä tie tie Haminaan menemälle tielle? ” Kyllä, mutta ei se teitä vie, vaan teidän on käveltävä sinne. Autio kertoi, että silloin hän ensimmäisen kerran Laurin tapasi.
Lainaukset kirjasta Maanpuolustustyötä Vehkalahdella kirj, Erkki Vitikainen
Reetta Väänänen
Kevät 2024