Isoisäni Karl (Kalle) Evert Mattila syntyi ja kuoli Sahalahdella 3.9.1875 – 29.10.1950. Hän isännöi Iso-Mattilan silloin lähes 300 vuotta vanhaa sukutilaa ja oli talon 11. isäntä.
Helmi tyttäreni,
Sydämestäni olen tosiaan hämäläinen. Kun August-isäni kuoli jouluaamuna
1901 kello viisi ja kannoin hänet olkapäilläni tupaan, sain harteilleni vanhan
sukutilan isännyyden. Lähes 50 vuotta oli isäni hoitanut Iso-Mattilan sukutilaa
– ja hyvin oli hoitanutkin. Isä uudisti kovasti taloa. Hän aloitti jopa heinän
viljelyn karjalle, vaikka naapurit hänelle irvistelivät: ”Mistäs ny Mattilaan
leipää saaraan, kun pellot heinää kasvaa? Meinaakos Mattilakir ruveta
väkkeensäh heinillä ruakkiin.”
Iso tila tämä oli, kun sain sen hoitaakseni, 270 hehtaaria metsää ja 50
peltoa. Kyllä minä silloin päätin hoitaa oman osuuteni isäntäketjussa kunnialla.
Hankin paikkakunnalla ensimmäisen höyrykäyttöisen puimakoneen ja kehitin
maanviljelystä. Kun me äitis kanssa sitten mentiin naimisiin 1908, oli meitä
kaksi viemässä taloa eteenpäin. Elsa oli naapurista Haapaniemen kartanon
tyttäriä ja siitä tuli minulle lisää paineita. Elsan äiti ja isä olivat
molemmat peräisin suurista kartanoista, äitikin Wuolijoen kartanosta. Yritin
laittaa meidän kotia hienommaksi, etteivät Elsan sukulaiset meitä ylenkatsoisi.
Asiat sujuivat ihan hyvin parikymmentä vuotta. Tietenkin rahasta oli
tiukkaa, kun jouduin lunastamaan sisarosuudet pois Aukustilta Justiinalta ja
Marialta. Vuonna 1878 tuli nimittäin laki, että tyttäret perivät yhtä paljon
kuin pojat. Joten pitkä penni siitä minulle tuli maksettavaksi. Mutta eihän
maalla siihen aikaan muutenkaan rahaa ollut. Omatarvetaloutta sitä eleltiin,
Mattilassakin oli väkeä parikolmekymmentä henkeä.
Laitoin kuitenkin koko ajan syrjään rahaa,
sillä olin päättänyt rakentaa uuden hienon kartanotyyppisen päärakennuksen
Elsalle, jotta hän saisi elää säätynsä mukaisesti. Mutta sitten kuului huuto
yöllä 1920: ”Tuli on irti!”. Tätä olimme
aina pelänneet. Nyt salama oli iskenyt navettaan ja se paloi roihuna.
Iso-Mattilan pihapiirin talousrakennukset paloivat kaikki maan tasalle. Onneksi
saimme edes lehmät ja hevoset turvaan. Päärakennus säästyi, vaikka ihan vieressä
olikin. Näin jälkeenpäin katsottuna, siitä se alamäki alkoi. Jouduin
rakentamaan kaikki talousrakennukset uudelleen. Siihen hupeni uuden talon
säästövarat. Olemme aina asuneet yli satavuotiaassa jatkuvasti rapistuvassa
talossa ja nyt ei ollut toivoakaan muutoksesta.
Minä päätin kuitenkin jo silloin,
että teidät kaikki neljä lasta koulutan, vaikka mikä olisi. Saisitte minua paremmat
eväät elämään. Kyllä se kalliiksi tuli, kun jouduitte asumaan talvet
koulukortteerissa Tampereella. Minua vieläkin surettaa, kun 17-vuotiaana
koululaisena pyysit minulta rahaa opettajan järjestämään ulkomaan matkaan ja
jouduin vastaamaan sinulle:
Kirjeessäsi puhut, et vähemmästä kuin
vallan ulkomaan matkasta. Et nähtävästi käsitä mitä sellainen merkitsee. Jo
puvut, passit ja kaikenlaiset hotellit
y.m. kulut tekevät paljon enempi kun nuo lapsille ilmoitetut pilettien hinnat.
Ja nekin on jo ylivoimaiset näinä erittäin
raskaina aikoina. Ajatteles, että meitä vanhempia ihmisiä on tuhansia ja taas
tuhansia, joiden ei kannata matkustaa edes
paljon kotiporttia ulommaksi, vielä vähemmin ulkomaille. Ja sinä olet vasta
koulutyttö. Ei ne ulkomaan matkat tule kuin
joidenkin harvojen valittujen osaksi.
Kyläläisille
en halunnut köyhyyttämme näyttää. Pukeuduin aina huolellisesti, pidin pääni
pystyssä Tiedän kyllä, että minua pidettiin hienostelevana ja ylpeänä ja
selkäni takana minua haukuttiin ”Mattilan paroniksi”. Älä sinäkään viitsi
siellä puhua kenellekään köyhyydestäsi. Ei sellainen mitään auta. Se vaan voi
synnyttää kummastusta takanapäin. Ja voivat ruveta ihmettelemään ja ajattelemattomat
puheet rupeavat helposti kiertelemään.
Yöllä
kotona Iso-Mattilassa 9.4.1949.
Jatkan tätä kirjettä kotona päästyäni sairaalasta: Sitten kun 1929
talouslama iski Suomeen, katkaisi minunkin kuormani kamelin selän. Masennuin
niin, etten jaksanut hoitaa mitään töitä ja askareita. Oli se kovaa, kun 17-vuotiaan
Jaakon piti keskeyttää koulunsa pariksi vuodeksi ja tulla hoitamaan
Iso-Mattilaa puolestani. Se oli keskenkasvuiselle pojalle vaikeaa aikaa, kun
rengit oikein uhallaan mittelivät, miten poika pysyy töissä miesten tahdissa. Onneksi
sitten siitä vähitellen toivuin ja Jaakko pääsi jatkamaan koulujaan. Nythän tuo
on jo tuomarismies. Mutta talonjatkajaa ei hänestä tullut Liekö saanut
sairauteni aikana rehkimisestä tarpeekseen! Onneksi Irja-sisaresi meni
naimisiin kunnon miehen kanssa ja he ovat luvanneet jatkaa tilan pitoa.
Sinulle, Helmi, voin tunnustaa, että olen
monella tapaa pettynyt mies. Koko elämäni olen koettanut tehdä kaikkeni tämän
ihanan kodin ja sukutilan hyväksi. Silti tila on rappeutunut koko ajan, epäonni
tuntuu minua ihan vainoavan. Siirtolaisillekin jouduin luovuttamaan 20
hehtaaria peltoa, eikä korvausten maksamisesta ole mitään tietoa. Eivät taida
rahat minun elinaikanani tullakaan. Tunnen olevani kuin loppuun asti ajettu
hevoskaakki. Öisin minua valvottavat rahahuolet. Yritän itseäni lääkitä
pulvereilla ja joskus viinallakin, jota sinäkin olet joutunut minulle Tampereelta
hankkimaan.
Nyt juuri tällä hetkellä on yö. Kello osoittaa yli puolikolmea. Siis kohta on aamu, ainakin minun aamuni. Heräsin kello yksi. Luulin voivani vielä nukkua edes pari tuntia. Mutta tyhjäksi ne jäi toivomukset. Kun kello lähenee puoliviittä, menen talliin. Siellä hörähtää hevoset iloisesti läpiväsyneelle ja monessa asiassa salaa pettyneelle yksinäiselle erakolle. Useasti nojaan hetken aikaa pilttuuntolppaan, kun rupeaa ahdistamaan ja jatkan sitten taas ruuan jakamista. Sitten tulen tänne takaisin ja lepäilen keinutuolissa siksi, kun toisetkin jaksavat nousta moniin päivän puuhiinsa.
On jo
myöhä, hyvää yötä Helmi!
Isä
Pian
tämän jälkeen Kalle halvaantui ja kuoli lokakuussa 1950. Kalle oli isoisäni,
Jaakko isäni ja Helmi kummitätini.
Marketta Isotalo o.s. Mattila 2024